Kokeilut kohtapuoliin kokeiltu

Ensinnäkin kiitos, Aila ja RH, kommenteista edelliseen tekstiini! Luin toki kommentit puhelimella heti, mutta koska sillä on niin hankala kirjoittaa, jäi vastaamatta tuolloin. Mutta olen tosi onnellinen, että viitsitte yhä lukea näitä ja vielä kommentoidakin. Kiitos ♥.

Ensi viikolla on sitten viimeinen työkokeilupäivä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Olen jo aikoja sitten päässyt alkujärkytyksestä, ja suoraan sanottuna pidän työstä aivan hirmuisesti. Mikä siinä on niin ihanaa? No:

•           Ei tarvitse istua toimistossa, ei ainakaan kovin paljoa.
•       Ikinä ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.
•          Joskus joku oikeasti piristyy ja ilahtuu, ja se on ihan parasta!
•          Pystyy pienillä asioilla tekemään yllättävän paljon.
•          Voi käyttää omaa persoonaansa.
•         Saa palautetta välittömästi ja oppii ainakin hieman ymmärtämään, mistä palaute ehkä pohjimmiltaan kumpuaa.
•           On tarpeellinen. Ei siis enää лишний человек. Tosin en ehkä haluaisi olla ihan niin tarpeellinen juuri nyt, kun kokeilu tosiaan ensi viikolla päättyy. Ainakin yksi asukas jo eilen oli suruissaan, että ensi viikon jälkeen lähden. En halua surustuttaa ketään, vaikka onhan se tietysti mukavaa, että tykätään. Ja lupasin tulla käymään.
•          Ainakin tuossa yksikössä työ on itsenäistä, sillä olen usein ainoa työntekijä, joka on paikalla. Tämä ei tietenkään päde yleisellä tasolla.

Tuossa muutama seikka, joka tuli mieleen. Miinuksia on tietysti myös, ja esimerkiksi silloin, kun pahanhajuinen kuljetettava protestoi sitä, että Micrassa ei ole takaovia ja tartuttaa autonpenkkiin mellevät arominsa eikä tietenkään kiitä kyydistä, saattaa tulla ikävä siistiä ja tylsää toimistotyötä. Mutta plussan puolella ollaan silti aivan kevyesti. Vielä sekin niin lämmittää mieltäni, että sain kutsun erään työntekijän valmistujaisiin, vaikka en edes enää tuolloin ole talossa. Ja että useampikin pomo kyseli jatkamaan. Vastasin jatkokyselyihin, että ilomielin, palkkatyössä. ”Voivoi, kun ei ole sitä rahaa palkata, mutta pidetään sinut mielessä, jos jotain ilmaantuu.” Niinpä niin. 

Jotta kai minä sitten alan hakea sinne lähihoitajakouluun. Maisterista lähihoitajaksi, kuulostaa glamourilta. Mutta kai sitä jo viisikymppisenä voi tehdä mitä itse haluaa eikä enää äidin mielen mukaan.

Tällainen kasvimaa meillä on
asukkaiden kanssa tekeillä.

 (Anteeksi luettelon muotoilu, tulipas siitä tyhmän näköinen.)