27.9.2016

Kouluun, kouluun!


Kesä meni hujauksessa ja puoli kesää oikeastaan sairastaessa: vasta heinäkuussa tajusin käydä lääkekuurit keuhkoputken- ja poskiontelotulehduksiin, joita podin toukokuun lopulta alkaen. Elossa olen edelleen ja ”uutta elämää” aloittamassa niin, että mahassa kouristaa sekä jännitys että pieni pelkokin. Olen tehnyt niitä ratkaisuja, joita harkitsin: hain kouluun ja pääsin. Ei se niin pilipalijuttu ollutkaan päästä tuonne opiskelemaan, sillä valintaa varten piti käydä kaksipäiväiset soveltuvuustestit. Fyysinenkin kunto testattiin, ja psykologiset testit olivat toivottavasti niin kattavat, että varmasti sitten sovellun alalle. Hyvin avoimesti kerroin haastatteluissa taustoistani mielenterveysongelmineni kaikkineni, koska halusin etenkin itselleni varmuuden sopivuudestani. Lokakuussa siis muuttuu tämä viisikymppinen akkeli amislaiseksi koulutytöksi . Ehkä minusta ei kuitenkaan tyttöstä saa tekemälläkään, mutta ihana oli pyöriä siellä koululla nuorten joukossa jo niinä parina pääsykoepäivänäkin.

Monenmoista tietysti pyörii mielessä tämän elämänmuutoksen takia. Nyt olen kuitenkin pitkästä aikaa ylpeä itsestäni, koska olen ruvennut rohkeasti toteuttamaan haaveitani enkä kerrankin ole kuin se naurulokki, ”jonka työt jää puolitiehen ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman”. Jos vielä tämän loppuelämän aikana ehdin auttaa jotakuta, ei mikään kokemani ole mennyt hukkaan. Koulusta saan ammatilliset eväät ja pätevyyden, elämä puolestaan on kouluttanut ihmisyyttäni. Ei se ikä aina ole haittatekijä, esimerkiksi kaksikymmentä vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni hoitoalalle. Nyt tuntuu, että kaikki läpikäymäni kuolemat, mielenterveysongelmat, avioero, työttömyys ja niin edelleen ovat olleet polkuna tähän: ehkä olen tarpeeksi ymmärtävä ja vahva auttaakseni ihmisiä, jotka ovat luisuneet päihde- ja mielenterveysongelmiin karujen kokemustensa takia. Ehkä tämä nyt vihdoin on se minun "juttu", tehtäväni tässä elämässä.

Mitäs sinulle kuuluu, blogiystäväni? Toivottavasti kesä meni iloisissa merkeissä ja olet terve ja kaikki rakkaasi samoin. Meillä kaikki ovat kunnossa, mitä nyt Sulon määräsi eläinlääkäri laihdutuskuurille.

Minäkö muka pullukka!

Kesäistä menoa



6.6.2016

”Pääasia, ettei tule samanlainen kuin sinusta.”

Noin kauniisti tokaisi äitini, kun iloitsin hänelle lapsen erinomaisesta koulumenestyksestä. Tytöllä oli todistuksessa lukuaineissa vain yksi ysi (matematiikka), toinen ysi oli kuvataiteessa ja kasit liikunnasta ja käsitöistä. Muuten koko todistus pelkkää kymppiriviä. Siinä koulutyön ohella hän on mm. käynyt töissä ja musiikkiopistossa sekä suoritti lukudiplomin.  Ja tänä aamuna hyppäsi pyörän selkään polkemaan kesätöihin. Totisesti olen ylpeä äiti, mutta oma äitini osasi jälleen kerran valita sellaiset sanat, joita en olisi osannut missään kuvitelmissani odottaa: ”Pääasia, että siitä ei tule samanlainen kuin sinusta.” Ilmeisesti hän viittasi siihen, että minäkin olin hyvä oppilas. Mutta minussa on siis jotain mennyt tosi pahasti vikaan, koska lapsesta ei saisi tulla tällaista. Muttamutta… Mitä minä sitten odotin?

Joku toinen äiti olisi voinut vaikka sanoa, että hienosti olet lapsen kasvattanut. Tai että kyllä saat olla ylpeä äiti. Tai jopa että sinuun on lapsi tullut (enoni muuten sanoi noin, kun soitti pitkästä aikaa). Tai edes jotain kilttiä. Jopa nyt eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja, joka opetti molempia tyttöjäni, laittoi minulle Wilmassa viestin, että tyttäreni ovat vähän erilaisia ja toivottavasti jaksavat pysyä valitsemallaan tiellä ja että voin olla ylpeä heistä. Mutta oma äitini vetäisi ilon ja ylpeyden maton altani niin, että rojahti. Mistä se niin äkkiä keksikin niin musertavat sanat? Jopa lapsi itse sanoi minulle, että sen ansiosta hänellä on niin hyvin mennyt, koska on niin ihana koti ja perhe. ”Että kiitos, äiti.”

Niin, ja tietysti rakas puolisoni sanoi juuri ne oikeat sanat, kun volisin hänelle äitiäni: ”No mutta, minusta olisi oikein hienoa, jos tulisi samanlainen kuin sinä!” Enhän minä tietenkään sitä toivo, en sitä tarkoita, vaan sitä, että kun ihmisellä on hyvä sisin, hänen suustansakin tulee kauniita ja kilttejä sanoja. Rakastavia.

Toisesta "erilaisesta nuorestani" tuli aikuinen!

19.5.2016

Kokeilut kohtapuoliin kokeiltu

Ensinnäkin kiitos, Aila ja RH, kommenteista edelliseen tekstiini! Luin toki kommentit puhelimella heti, mutta koska sillä on niin hankala kirjoittaa, jäi vastaamatta tuolloin. Mutta olen tosi onnellinen, että viitsitte yhä lukea näitä ja vielä kommentoidakin. Kiitos .

Ensi viikolla on sitten viimeinen työkokeilupäivä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Olen jo aikoja sitten päässyt alkujärkytyksestä, ja suoraan sanottuna pidän työstä aivan hirmuisesti. Mikä siinä on niin ihanaa? No:

  •           Ei tarvitse istua toimistossa, ei ainakaan kovin paljoa.
  •       Ikinä ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.
  •          Joskus joku oikeasti piristyy ja ilahtuu, ja se on ihan parasta!
  •          Pystyy pienillä asioilla tekemään yllättävän paljon.
  •          Voi käyttää omaa persoonaansa.
  •         Saa palautetta välittömästi ja oppii ainakin hieman ymmärtämään, mistä palaute ehkä pohjimmiltaan kumpuaa.
  •           On tarpeellinen. Ei siis enää лишний человек. Tosin en ehkä haluaisi olla ihan niin tarpeellinen juuri nyt, kun kokeilu tosiaan ensi viikolla päättyy. Ainakin yksi asukas jo eilen oli suruissaan, että ensi viikon jälkeen lähden. En halua surustuttaa ketään, vaikka onhan se tietysti mukavaa, että tykätään. Ja lupasin tulla käymään.
  •          Ainakin tuossa yksikössä työ on itsenäistä, sillä olen usein ainoa työntekijä, joka on paikalla. Tämä ei tietenkään päde yleisellä tasolla.

Tuossa muutama seikka, joka tuli mieleen. Miinuksia on tietysti myös, ja esimerkiksi silloin, kun pahanhajuinen kuljetettava protestoi sitä, että Micrassa ei ole takaovia ja tartuttaa autonpenkkiin mellevät arominsa eikä tietenkään kiitä kyydistä, saattaa tulla ikävä siistiä ja tylsää toimistotyötä. Mutta plussan puolella ollaan silti aivan kevyesti. Vielä sekin niin lämmittää mieltäni, että sain kutsun erään työntekijän valmistujaisiin, vaikka en edes enää tuolloin ole talossa. Ja että useampikin pomo kyseli jatkamaan. Vastasin jatkokyselyihin, että ilomielin, palkkatyössä. ”Voivoi, kun ei ole sitä rahaa palkata, mutta pidetään sinut mielessä, jos jotain ilmaantuu.” Niinpä niin. 

Jotta kai minä sitten alan hakea sinne lähihoitajakouluun. Maisterista lähihoitajaksi, kuulostaa glamourilta. Mutta kai sitä jo viisikymppisenä voi tehdä mitä itse haluaa eikä enää äidin mielen mukaan.

Tällainen kasvimaa meillä on
asukkaiden kanssa tekeillä.


 (Anteeksi luettelon muotoilu, tulipas siitä tyhmän näköinen.)

22.4.2016

Polla sekaisin ja pallo hukassa

Nykyisin tuntuu väsyttävän hirveästi aina. Olen nyt ollut kolme viikkoa työkokeilussa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä, ja pää on aika pyörällä. Onneksi otin kokeilupäiviä vain kolme viikossa, sillä sitten meneekin sulattelemiseen loppuviikko. Eilen iltapäivällä menin pienille päikkäreille ja heräsin kolmen tunnin päästä. Edelleen silti väsytti. Nyt alkaa pikku hiljaa olla normaalimpi olo, kun on yöunetkin saanut nukkua siihen päälle.

Suurin piirtein joka toinen päivä olen sataprosenttisen varma, että kyllä, tämähän se on juuri minun alani, joka toinen päivä taas vannon, että en missään tapauksessa halua ainakaan tälle alalle. Asumisyksikön vastaava työntekijä arveli, että ehkä saatan olla hieman liian herkkä ihminen juuri tuohon tehtävään. Että ehkä kannattaisi ainakin työskennellä jonkin toisen kohderyhmän parissa, ei välttämättä päihdekuntoutujien. Mutta toisaalta olen niin hirmuisen tyytyväinen, kun huomaan vaikka pienenkin positiivisen muutoksen, että se vain sytyttää entisestään kiinnostusta noihin tehtäviin. On siinä työssä ainakin haastetta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ja entäs sitten, kun olisi vielä koulutuskin tehtävään, osaisin olla ammatillinen ja tehdä asioita kuten pitää, enkä repisi kaikkea omasta sydänverestäni. Niin kovin ihon alle ovat työt menneet, että olen jo nähnyt asiakkaistamme uniakin, joissa olen muka oivaltanut jotain heidän ongelmiensa taustoja, hohhoijaa. Voi ei, olen ihan ulalla. Luulin, että tämä työkokeilu selkiyttäisi ajatukseni ja suunnitelmani, että olisin sitten varma siitä, mitä haluan, mutta ei: olen entistä enemmän sekaisin ja hukassa. Onneksi otin tähän jatkoksi vielä toisen kuukauden pätkän työkokeilua, jospa sitä sitten tietäisin, mitä haluan tehdä.

Miten minä onneton Osipohvi luulinkin, että asiat olisivat jotenkin yksinkertaisia, helppoja, suoraviivaisia? Tekisi vain mieli tunkea pää pensaaseen ja jäädä siihen odottamaan armeliasta loppua. Tulis kuula ja tappais.


Mieheni isäkin lähti kaksi viikkoa sitten taivaallisille metsästysmaille ja kalavesille. Hautajaiset olivat jo viime perjantaina, jotenkin kauhean äkkiä on käynyt kaikki. Mies suree omaan hiljaiseen tyyliinsä, anoppi ei varmaan ole oikein sisäistänyt vielä koko asiaa. Sentään 65 vuotta puolisoina. Tosin kaksi viimeistä vuotta he joutuivat byrokratian pakottamina asumaan eri paikkakunnilla, anoppi vain vieraili miehensä luona. Emilin kuoleman jälkeisenä päivänä anoppini totesikin liikuttavasti, että nyt hän voi Eemin kanssa jutella aina kun haluaa, ei tarvitse lähteä enää Pihtiputaalle asti. 

23.3.2016

Yksi ahdistus vähemmän

Osasin! Paikkasin tyttären farkut, jopa kahdesta kohtaa. Toivottavasti kelpaavat, sillä paikkaus kyllä todellakin näkyy. Joka reiän takia ei ole varaa heittää vaatetta menemään eikä se olisi ekologistakaan, joten yritän nyt tässä joutessani elvyttää käsityötaitojani. Hommasin jopa mekkokankaankin ja ehkäpä senkin tiimoilta vielä tänne raporttia rapsahtaa. Joskus.


Ahdistuneena olen kuunnellut lapsen kesäsuunnitelmia: festareille pitäisi päästä ja sun muuta. Itkua olen suurin piirtein itsekseni vääntänyt, kun en ole raaskinut sanoa, etten pysty rahoittamaan kesämenoja enkä viemään mihinkään reissuille. Mutta tytärpä onnistuikin hankkimaan itselleen työpaikan! Hän kävi jo tammikuussa kysymässä ja oli eilen ensimmäistä iltaa paikallisen liikennöitsijän talleilla linja-autoja siivoamassa. Palkkakin on ihan hyvä, parempi kuin minimi, mikä olisi pakko maksaa. Töitä on muutama tunti viikossa, mutta kummasti siitä taskurahaa kertyy, kun verojakaan ei koululaiselta vielä mene. Ja ainakin kesän alussa työtunteja riittää ihan reilustikin kuulemma. Olen sekä iloinen että helpottunut ja myös ylpeä 13-vuotiaastani. Kyllähän tuo totesi, että tietää töitä tekevänsä, kun siellä autoja putsaa, hiki päässä oli luutun ja imurin kanssa huhkinut. Nyt kun on työpaikka ja palkkaa tiedossa, voi sitten oikeasti suunnitellakin Provinssiin menoa. Luvan olen jo myöntänyt, koska viime kesän reissukin meni hienosti isosiskon luotettavassa huomassa.

16.3.2016

Äitikin menee TETtiin

Seiskaluokkalainen tytär miettii tulevaa elämänuraansa ja siihen avuksi on yläasteella muutama TET-jakso, eli tutustuminen työelämään työpaikalla. Lapsella kävi hyvä onni, sillä hän sai paikan heti sieltä, mistä ensimmäisenä kysyi, eli kirjankustantamosta. Siellä hän pääsee kirjailija-kustannuspäällikön ohjaukseen, aivan mahtavaa! Menisin itsekin ilomielin tutustumaan tuollaiseen paikkaan, jos se tämänikäiselle olisi jotenkin luontevaa. Mutta eihän sitä tällainen vanha akka kehtaisi kysyäkään. Varmasti tulee mielenkiintoinen TET, ja olen ylpeä tyttärestäni, joka lähti heti merta edemmäs kalaan eikä hakenut Uuraisten Saleen, kuten tapana on.

Minä puolestani olen herätellyt itseäni oblomovilaisuudesta ja yritän ottaa elämääni omiin käsiini ajelehtimisen sijasta. Tein nimittäin sellaisen siirron, että hain työpaikkaa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksiköstä ohjaajana. Filosofian maisterin papereilla ei tietysti ole mitään tekoa tuollaiseen tehtävään haettaessa, joten hylkyhän sieltä tuli. Kokeilinpa kuitenkin kepillä jäätä, sillä ala kiinnostaa aidosti. Ei tässä yhteiskunnassa ole yhtään liikaa syrjäytettyjen ja heikkojen puolustajia tai auttajia, joten ajattelin, että ehkä minunkin elämälleni olisi vielä jotain järkevää käyttöä. Siispä en kerrankin lannistunut hylkäävästä päätöksestä vaan ”sinua ei tällä kertaa valittu” -sähköpostiin vastasin kysymällä, olisiko heillä mahdollisuus ottaa minut kuitenkin työkokeiluun. Ja olihan heillä!

TE-toimisto ei aivan automaattisesti hyväksynyt työkokeiluun menoani tai suorastaan tyrkyttänyt sellaista, vaan sain tarkat ehdot, millä ainoastaan voisin mennä kokeiluun. Koska en ole pitkäaikaistyötön tai nuori työnhakija, voin mennä ainoastaan sellaisiin tehtäviin, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Tämä oli tosi hyvä seikka sitten haastattelussa, sillä yksi kolmesta (työkokeilukandidaattiakin piti olla kolme ihmistä haastattelemassa!) haastattelijasta innostui heti, että olen toiminut sihteerinä ja heillä olisi suuri tarve sellaiselle! No voivoi, kun piti todeta, että en saa tehdä työkokeilussa sihteerintöitä, hihi. Sopimuksessani lukee nyt selvin sanoin, että ohjaajan avustavat tehtävät sekä asiakastyöskentely päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Sopimus tehtiin kuukaudeksi, työaika on viisi tuntia päivässä kolmena päivänä viikossa. Aloitan huhtikuun alussa. Jännää. Sanoin siellä haastattelussa, että toki tulen sihteeriksikin mielelläni PALKKATYÖHÖN. No ei ole tietenkään rahaa palkata, tekevät omien hommiensa ohella mitenkuten.

Eihän se työkokeilu tietenkään leiville lyö, päinvastoin, sillä työmatkaa tulee yli 40 km suuntaansa. Mutta pakko tässä on jotain keksiä, pääkoppa ei kestä kovin hyvin tunnetta tarpeettomuudesta. Lapsi on toki aina iloinen, kun ei tarvitse tulla koulusta tyhjään kotiin ja useimmiten on vielä jotain hyvää leivottu välipalaksi, mutta hänkin on jo niin iso, ettei varsinaisesti tarvitse minua hyysäämään. Jotain uutta ja jännittävää on siis tiedossa Saretskalle, ja eiköhän sitä jo viisikymppisenä voi jotain uskaltaa, vaikka muut (äiti) sanoisivat mitä.


15.3.2016

Suvannolla

Viime viikonloppu oli ihana, kun lapsi kävi pitkästä aikaa kotona. Miehelläni oli harmillisesti iltavuoroviikonloppu, mutta koska Venla sanoi, että eniten on ikävä Artoa, puuhasin meille retken Viitasaarelle ja menimme koko konkkaronkka (paitsi Sulo jäi kotimieheksi) patikoimaan Heinä-Suvannolle. Siellä alkaa jo muuttolintukausi tehdä tuloaan, kuusi joutsenta oli mieheni bongannut perjantaina Suvannolla. Kun läksimme Uuraisilta lauantaiaamuna varhain, paistoi aurinko täydeltä terältä. Kumpumäessä oli kuitenkin jokin ihmeellinen sumuilmiö, ja Heinä-Suvannon-retki tehtiin ilman auringonpaistetta. Se ei suinkaan tahtia haitannut, olihan kuitenkin tyyntä ja lauhaa. Tammen tuvalla keiteltiin laavulla kahvit & kaakaot sekä paistettiin juustoleipiä ja makkaraa. Tyttäret ehtivät saunoakin. Tapansa mukaan Suvanto laittoi ajatukset lentoon, ja tulilla istuessamme kävimmekin syvällisiä filosofisia keskusteluja. Yhdessä vaiheessa nuorimmainen nousi jo pöydälle seisomaan ja julisti sieltä käsin sekä äidin että Venlan täysiksi ääliöiksi, sen verran kiihkeästi näkökannoista jutusteltiin. Naurun säestämänä kuitenkin.

Suvanto on vielä hiljainen, mutta kevään tullessa tämän alueen
valtaavat tuhannet muuttolinnut. Sitten Tammelle kuljetaan
 metsäpolkua ja pitkospuita pitkin.

Tarmo vetäisi oman grillimakkaransa noin sekunnissa.
"Saisko lisää?!"

Eväidensyönti kruunaa retken.

Myö, kaksi vanhaa varista. Ollaan kuulemma ihan söpöin pari :)
(Kelkka ei ole meidän, vaan Tammelle oli tullut
myös pari paikallista erämiestä.)
Pönttö odottaa asukkaita.