Aamumietintöjä

Talossa vielä nukutaan, niin vihdoinkin ehtii vähän päivittää tätä blogiakin. Päivät ovat taas vierähtäneet ihan koulun merkeissä ja illat muuten vain. Ei vain ole ollut jaksua. Enkä ole suoraan sanottuna enää halunnut avata konettakaan, kun koko päivän olen ensin koulussa istunut tietsikan ääressä. Muiden blogeja olen kyllä koulun tauoilla lukenut, mutta sitten ei ole ollut niin rauhallista hetkeä, että kommentoimaan olisin ehtinyt. Mutta kiitos kaikille blogejaan ahkerasti päivittäville, luen ja myötäelän kanssanne, vaikkei kommentteja aina tulisikaan.

Nyt muutenkin tuppaa menemään masennuksen puolelle taas, sillä koulutukseen kuuluvaa työssäoppimispaikkaa  en meinaa löytää kirveelläkään. Ilmeisesti minussa on jokin pahanlaatuinen vika, joka näkyy ja kuuluu jopa sähköpostin välityksellä työnantajille. On se niin kummallista, että edes ilmaiseksikaan ei kelpaa mihinkään. Eilen yht’äkkiä kauppareissulla jysähti päähäni ajatus, että entäs tosiaan, jos en koskaan enää pääse töihin??? Vatsassa humpsahti ja sydän muljahti paikoiltaan, jatkoin silti puolalaisten tarjoustomaattien valkkaamista. En haluaisi ajatella koko tuota työttömyysasiaa, sillä siitä tulee niin epätoivoinen, katkera, vihainen ja surullinen olo. Mutta tottahan tämä on, vaikka nyt koulutuksessa olenkin. Kun se päättyy, ollaan taas tyhjän päällä. Sillä jos ilmaiseksikaan ei minua tosiaan mihinkään kelpuuteta, niin kuka hullu vielä maksaisi jotain?????

Muutoin tähän arkeen on kuulunut viime viikkoina vaihtelevasti mukavia ja ikäviä asioita, kuten yleensäkin. No, iloja sen verran, että puoliso särki jalkansa kertausharjoituksissa ja on kolme viikkoa kotimiehenä. Revähtymä pohkeessa ei hirveästi haittaa liikkumista, joten olen saanut jo viikon tulla opinnoistani siivottuun kotiin ja valmiiseen ruokapöytään. Ihan kuningatarolo! Toinen myönteinen juttu on, että hommasin pitkästä aikaa salikortin ja nyt olemme pikkutytön kanssa käyneet jo pari kertaa tuossa läheisellä kuntosalilla. Suuri saavutus minunlaiseltani sohvaperunalta. Opintojakin olen haalimassa lisää: hain avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin, kun mies lupasi kustantaa ne minulle joululahjaksi. Sinne piti tosin tehdä pääsykoetehtävä, joten liekö pääsen sinnekään. Mutta ainakin olen yrittänyt ja sekin on jo paljon meikäläiseltä haahuilijalta, joka vain haaveilee, mutta yleensä ei toimi.

Luopumisen tuskaa tässä myös käyn läpi. Isommalla tyttärellä on poikaystävä. Ei siinä mitään, poika on oikein asiallisen oloinen; tuli käymään oikein kauluspaita päällä ja kaikki, osaa puhua kuin immeiset eikä kiroile. Musatyyppi (tietenkin) ja seurakunnan toiminnassa mukana siellä omalla paikkakunnallaan. MUTTA KUN MINÄ HALUAN, ETTÄ MINUN LAPSI OLISI IKUINEN VAUVA!  Tuo edellinen lause on jotain kummaa sisäistä puhettani, kyllähän mulla järki sanoo, ettei lapset ikuisina vauvoina säily. Silti. Haluaisin niin kovin suojella poikasiani maailman kolhuilta, ja nuo ihmissuhteethan ne niitä kipeimpiä kolhuja aiheuttavat. Ja kun toinen on niin kovin, kovin nuori vielä, minun oma pieni tyttöseni.

Vettä sataa ja minäpä taidan keittää toiset aamukahvit. Mies lähti jo aikaisin aamulla metsästysseuran kämpälle talkoisiin, sinne Heinä-Suvannon maisemiin. Sulokin tuli jo aamun ulkolenkiltään – se onkin nyt tyytyväinen kissa, kun sai eilen matolääkkeen. Elämä siis olisikin varmaan ihan liian täydellistä, jos tässä olisi vielä työpaikka ja rahhoo. Kaikkea ei kai voi vaatia. Mukavaa päivää ja viikonloppua kaikille!

Täällä on talkoot tänään. Keli ei vain suosi näin hyvin kuin
tässä viime syksynä otetussa kuvassa.