Mökkiytyneenä

Olen aika pahasti erakoitunut tässä työttömyyden varrella. Työttömyys on vain yksi syy muiden joukossa, kai se tämä masennus on suurin syy siihen, ettei jaksa olla yhteyksissä periaatteessa keneenkään. Eilen eräs ystävä soitti ja varmisti, että olen yleensä edes elossa, kun ei minua löydy Facebookistakaan enää. Pistin Facebook-tilini kiinni joulukuun alussa. En jaksanut sitä pinnallisuutta ja itsensä korostamista ja kuvankiillotusta enää. Tai mitäpä tuota kaunistelemaan: tulin jatkuvasti katkeraksi ja kateelliseksi muiden hienoista elämistä, koska itselläni ei ollut ikinä mitään ”hienoa” kerrottavaa tai kehua retosteltavaa. Helpompi olla, kun ei tiedä mistään mitään. Siis ainakaan muiden upeista saavutuksista, uraputkista ja ulkomaanmatkoista. Näin pimeä on nykyisin pääni.

On muuten silläkin ystävällä, joka soitti, hieno ura ja ulkomaanmatkoja sun muuta, mutta hänelle en voisi olla kateellinen, vaikka oikein yrittäisinkin. Hän iloitsee ponnistelujensa tuloksista, mutta ei selvästikään pidä itseänsä jotenkin parempana kuin muita. Hän ei arvota ihmisiä ulkoisten seikkojen perusteella. Ja jopa hänkin on joutunut olemaan työttömänä  –  no, humanisti Keski-Suomessa, näet. Hänellä on jopa ihana tyyli aloittaa puhelinkeskustelu, ei suinkaan kysymyksellä: ”Mitä sinulle kuuluu?”, johon vastaisin tietenkin apeasti ja nolona, että ”eipä mittään, työttömänä tässä vaan yhäkin ollaan”, vaan kertomalla, miten ihanaa hänestä on kuulla minun ääntäni pitkästä aikaa! En ymmärrä, millä eväillä olen ansainnut tuollaisen ihmisen elämääni. Hän kun ei anna edes periksi, kun yritän eristäytyä ja erakoitua, vaan sinnikkäästi pitää yhteyttä ja kutsuu kahville. Että kiitos vaan sinne yläilmoihin sille, joka näitä hommia säätelee, että istutti tuon henkilön sillä eräällä työllisyyskurssilla viereeni J

Olen leivoskellut runebergintorttuja jo koko alkuvuoden, ja nyt sai olla sitten tuo tiistain satsi tälle talvelle viimeinen: joulupiparit on käytetty, jee! Enemmän näyttävät muffinsseilta nuo Saretskan tortut, mutta hyviä ovat.