Perhe koossa taas

Lämmin kiitos teille kaikille, jotka myötäelitte tuskassani ja vaivassani, kun Sulo katosi ja myös ilosssani sen löytymisestä. Olipahan taas Saretskalla elämässänsä sitä tuttuakin tutumpaa dramatiikkaa! Nyt voi jo nauraa joillekin episodeille, mutta tosiaan perhettä ei enää naurattanut ne minun irrationaaliset seinillehyppimiseni  aivan mitättömistä syistä.

Tosiaan, kesken tuon eilisen angstausblogipäivityksen soi puhelin, ja ison tien toiselta puolelta n. 250 m:n päästä meiltä soitti Regina-niminen nainen. Hän kysyi, onko meidän kissamme löytynyt. Vastasin, että ei ole vieläkään löytynyt. Hän sanoi sitten, että no hän näki lehdessä ilmoituksemme ja se ilmoituksen kissa istuu tuossa hänen pihallaan. Se oli kuin unesta. Kiljaisin varmaankin puhelimeen jotain tyyliin ”voi ihanaa!”, en muista mitä, mutta kuitenkin sen sanoin, että minä tulen HETI hakemaan sen! Regina tiedusteli, että tiedänkö, missä he asuvat. Toki tiedän, ja siinä vaiheessa olin jo napannut kuljetuskopan mukaani ja juoksin pää kolmantena jalkana kohti Reginan pihaa. Hän siellä jo odottelikin ja osoitti kädellään piharakennuksen nurkalle, peltopyyhäkkiä (tai jotain sen tyylisiä tirppoja siellä oli) kohden, jonka nurkalla istui SULO! Tässä seuraa taas draamakohtaus: Saretska lysähtää nurmikolle polvilleen ja alkaa itkeä onnesta. Ehkä sitä Reginaa hieman ihmetytti, että mikä tyyppi tuo oikein on ja mikä sitä vaivaa. Meikäläinen vain sopotti, että ”anteeksi, anteeksi, minä olen vain niin ONNELLINEN!” Voi pyhä isä! :D :D

 Sulo katseli siinä minua muina miehinä, vähän siihen malliin, että ei ole meininki näköjään muuttunut, yhtä hullu näyttää tuo äiskä olevan kuin ennenkin. Kutsuin sitä luokseni varovasti vähän siinä pelossa, että jos se onkin villiintynyt (!) eikä halua enää olla kanssani missään tekemisissä. Sulo kuitenkin tuli luokseni ihan tavallisesti ja rojahti jalkojeni juureen makoilemaan. Sitten alkoi ahmia Shebaa, jota myös olin varmuuden vuoksi ottanut mukaani houkuttimeksi. Siitä sitten nappasin poitsun ja tungin sen kuljetuskoppaan ja muitta mutkitta rahtasin kotiin. Sellainen stoori J

Myöhemmin päivällä leivoin Reginalle kiitokseksi sydämenmuotoisen mansikkakakun pinkein pursotuksin. Kun kävin viemässä sen hänelle, juteltiin hieman enemmän. Selvisi, että Sulo on ollut siellä Reginan pihassa koko katoamisensa ajan. Ei hän olisi ollenkaan arvannut, että kissa on kateissa, ellei olisi nähnyt sitä lehti-ilmoitusta! Hän luuli, että Sulo (”mukava tietää nyt sen nimikin!”) on vain ihan tavallisilla päiväkävelyillään, nimittäin Sulo on kuulemma siellä pihassa yleensä joka päivä muutenkin! Siis siellä saakka on Sulon reviiri. Ja muuten: Reginalla ja miehellään on myös suomenpystykorva, Nappi, josta Sulo ei näyttänyt olevan moksiskaan! Siis pystykorvakoira ottaa pattiin vain siinä tapauksessa, että se asuu MEILLÄ :D

Semmoinen (toistaiseksi) onnellinen loppu oli tällä kertomuksella. Tämä tarina ei kuitenkaan ole vielä tässä: Sulo ei toden totta ole hyväksynyt Tarmoa, ja nyt se on Sulosta vielä entistäkin pelottavampi, kun on reippaasti kasvanut kahden viikon aikana. Luulen tosin, että on Sulo käynyt salaa pihamme laidalla vakoilemassa, mitä kotona touhutaan ja vieläkö se rakki siellä majailee. Liekö olisi tullut kotiin oma-aloitteisesti koko kesänä, jos ei lehti-ilmoitus olisi sissiä paljastanut? Nyt en uskalla päästää Suloa ulos lainkaan, en ainakaan pitkään aikaan. Ehkä alamme ulkoiluttaa sitä valjaissa. En oikein osaa sanoa, mitä tässä tuleman pitää. Tähän mennessä Sulo on kotiin tultuaan lähinnä nukkunut ja syönyt, nukkui minun päälläni ja vieressäni, tillusti ja kehräsi. Oi sitä onnea! J ♥

Romuna

Ei ole Suloa löytynyt. Ilmoitus oli paikallislehdessä etusivulla värikuvan kera, mutta yksi vihje vain tuli. Tosin se oli lupaava, koska Sulon näköinen kissa oli kuulemma hiippaillut vanhusten rivitalon tienoilla. Nälkäinen, arka. Kävin taas etsimässä ja huhuilemassa, ei tulosta. Mutta soittaja oli kuulemma jo saanut kerran tuon kissan sisälle syömään nappuloita, muttei silloin ollut tiennyt, kenen kissa on. Nyt kun hän tietää, lupasi vangita kissan sisään ja soittaa heti minulle, kun se seuraavan kerran ilmestyy. Ilmestyyköhän? Ja onkohan yleensä minun kissani...

Minusta on tullut hermoheikko romu. Eilen kilahdin koko perheelle mitättömästä asiasta ja huusin, että haistaisivat sen v:llä alkavan kaikki. Ihan hirveää. Parasta olisi vetää se samainen värkki päähänsä ja paeta vuorille, kaikilla olisi paljon mukavampaa ilman minua. Isompi tyttö otti ja läksi itkun kanssa kaverille yöksi. Siis lasten täytyy paeta yönselkään minua, kutsukaa sosiaaliviranomaiset.

Tarmo onneksi tuottaa iloa kaikille, tytöt jaksavat touhuta ja pelata sen kanssa. Minuakin se katsoo hymyillen ja on iloinen, kun tulen kotiin. Vaikka olen tämmöinen hermoraunio.

EI VOI OLLA TOTTA!!! :D :D :-)

Tässä välissä soitettiin lehti-ilmoituksen perusteella ja kävin noutamassa Sulon kotiin tuosta 200 m:n päästä.!!!! Kädet vapisevat vieläkin niin, etten pysty kunnolla kirjoittamaan, mutta ilmoitan vain että

SULO ON PALANNUT KOTIIN!!!!!

Jotain ihanaa

Vaikka ei tietenkään saisi julkaista ihmisten kuvia ilman lupaa, laitan nyt tänne yhden ihanan perhekuvan. Minulla ei ole ollut onnellista perhettä, senkin takia varmaan ihailen puolisoni tavallista perhettä. Olen itse solahtanut siihen hyvin luontevasti, koska minut on hyväksytty ja otettu mukaan. Perhekuva otettiin, kun anoppini täytti 80 vuotta.

Tässä kaikki seitsemän lasta :)

Tammella

Käytiin yksi yö olemassa Tammi-Suvannolla, kun ajateltiin, että jos Sulo kotiutuu, jaksaa se sen verran odotella kuistilla. Mutta ei ole Suloa näkynyt, surullista.

Piti käydä Tarmolle näyttämässä tulevia "työmaita". Kun parkkipaikalla päästettiin koira autosta, mieheni totesi, että täällä ei sitten koirat ole kytkettyinä. Siis Tarmo päästettiin ihan valtoimenaan heilumaan sinne. Oli aika outo tunne minulle, ja ihmeellistä, että Tarmo juoksi koko kahden kilometrin metsäpolun kämpälle meidän edellämme! Ihan kuin olisi aikaisemminkin ollut siellä. Varmaan tulevat tosi tutuiksi nuo maisemat vielä koirallemme, siellä iskän kanssa saa viettää monta hauskaa hetkeä.

Tässä ollaan kotosalla.



Tässä ollaan jo tulossa Tammelta pois.

Tässä myö ollaan veneilemässä.

Tässä minua vähän ramasee...

... ja tässä otan tirsat.

Sydän vaikeroi

mutta vaimennan sen äänen. Jotta pystyisin edes jotenkuten käymään ja toimimaan täällä töissä. Nimittäin Sulo on hävinnyt. Torstaiaamuna 13.6. Sulolle ja Tarmolle tuli häslinki ovenraossa ja sen jälkeen ei koko kissasta ole tietoakaan. Ilmoituksia on tehty ja ripustettu, kyselty, etsitty, huudeltu....

Täällä on yksi tosi surullinen ja ahdistunut Sari. Kivi painaa rinnassa, ei meinaa jaksaa jalkaa nostaa, että edes kävelisi johonkin. Ajatus ei kulje. Nieleksin palaa alaspäin kurkusta.

Sulo ajatteli, että äiti ei enää rakasta :(

Juhlat juhlittu

ja mukavaa oli. Ei meinaa itsekään uskoa, mutta täytyy todeta, että oli oikein mukava tavata entisen puolison sukulaisiakin pitkästä aikaa. Kaikilla oli hyvä ja iloinen juhlamieli, ja oli niin ihana nähdä, kuinka monet ihmiset rakastavat Venlaa. Kirkkoherran kanssa jutellessani hän totesi, että voin olla todella ylpeä tyttätestäni. Tietenkin minä olen, onnellinen ja ylpeä.

Meinasihan minulla juhlavalmisteluissa vähän pinna kiristyä sitten loppumetreillä. Eilen alkoi tuntua, että koti ei sittenkään meinaa siistiytyä juhlakuntoon ajoissa. Piti vielä kaiken kiireen keskellä käydä isossa marketissa Jyväskylässä asti mansikkaostoksilla, siinä meni arvokasta aikaa karseasti. Samoin astioiden roudaamiseen meni yllättävän paljon aikaa. Ja kun olimme saaneet pöydät ja tuolit sisään, ei suunnittelemani järjestys käynytkään, vaan piti alkaa veivata huonekalujen järjestystä uusiksi. Kaiken keskellä Tarmo vaati (ja sotki) tietenkin oman osansa. Illalla aloin täyttää kakkuja joskus yhdeksän maissa ja uupelo alkoi jo hiipiä jäseniin. Mutta kun meillä oli oman sakin lisäksi vielä yökyläläisiä, jotka hekin auttoivat ja juttelivat samalla mukavia, hommat luistivat siihen malliin, että puolilta öin päästiin jo petiin. Aamulla ei tullut edes kiire, kun hommat tehtiin porukalla loppuun. Sitten sainkin jo aivan rauhassa lähteä kirkkoon nauttimaan konfirmaatiojuhlasta, kun juhla-apu jäi kotiin ruokaa laittamaan ja Tarmoakin vahtimaan samalla.

Konfirmaatiomessussa oli leppoisa tunnelma. Iloinen ryhmähenki näytti vallitsevan riparilaisten ja ohjaajien kesken ja siitä kertoi kirkkoherran puhekin. Oli myös riemuisaa laulaa tuttuja, kauniita virsiä. Kävin ehtoollisellakin, vaikka en kirkkoon kuulukaan. Oli sellainen fiilis.

Kotona meillä oli vieraskirjan mukaan 38 vierasta. Venla oli kutsunut lähisuvun lisäksi ystäviään, poikaytävän äiteineen ja meitä vastapäätä asuvine kummeineen sekä meidän omat naapurimme molemmilta puolilta. Hyvä koktaili se oli, koska kaikki näyttivät viihtyvän. Ruoka oli herkullista ja sitä oli riittävästi, ja omatkin leivonnaiseni onnistuivat ja maistuivat. Kohokohta minun mielestäni oli poikaystävän esittämä, hänen itsensä tekemä biisi Venlasta.

Nyt sitten jälkiä siivoillaan ja aletaan palauttaa vuokrattuja astioita, pöytiä ja tuoleja. Paluu arkeen ja viikon päästä menemme itse vieraaksi rippijuhliin veljeni luo. Vähän haikea ja tyhjä olo. Juhlista on  muistot vain sekä niiden lisäksi pöydän täydeltä lapselle tuotuja ruusuja, kortteja ja lahjoja. Niisk.

Rippilapsia, joista yksi aivan erityinen :)

Ensimmäisellä ehtoollisella

Mummin kaa, siis minun äitini

Juuso esittää Venlasta kertovaa biisiä.

Tässä otetaan ihan vain rippikakkua,
ei sen vakavampaa :D

Äitin kaa

Juhlat hellan takana

Huomenna on esikoisen rippijuhlat. Määräaikaisena työntekijänä saan ottaa lomaa töistä sitä mukaa kuin sitä kertyy, ja otin kolme päivää tähän ennen juhlia siivouksia ja leipomuksia varten. Olenkin ahkerasti kuurannut mm. varastoa ja hellantauksia sekä keittiön laatikoita, vieraat varmaan kököttävät kyseisissä paikoissa. Muuten koti onkin yhä vielä melko kaaoksessa, koiran kakkoja ja pissejä tietty putsailen sitä mukaa lattioilta kuin niitä ilmaantuu. Jotenkin on kuitenkin usko kova siihen, että huomenna koti on juhlakunnossa valmiina ottamaan vastaan lapsen suvun, eli omani ja eksän perheen sekä tytön kavereita ja poikakaverin äiteineen ja kummeineen, jotka sattuvat asumaan ihan tuossa naapurissa. Kirkkoherrakin varmaan pistäytyy sekä nuorisotyöntekijä ja isoset. Eksä tuli kiitettävästi järjestelyihin mukaan ja hommasi avukseni ent. pitopalveluyrittäjän, joka tulee kokkaamaan ruoat ja tarjoilemaan. On tuntunutkin oudon helpolta pelkästään leipoilla makeita tarjottavia. Niitä onkin sitten sen seitsemää tai enemmänkin sorttia, pikkutyttökin kun leipoi vielä eilen suklaapikkuleipiä ja isot tytöt jo pari viikkoa sitten ison kasan lusikkaleipiä. Itse tein kahta lajia kuivakakkua, raparperipiirakkaa, hillopikkuleipiä, vanhanajan unelmatorttua ja tänään täyttelen lakka- ja mansikkatäytekakut sekä pistän mansikkarahkahyytelökakun yöksi hyytymään. Raili tuo vielä lisäksi pullapitkon.

Rippityttö palasi eilen leiriltä. Kiva oli kuunnella, kun hän pitkin iltaa lauleli leirillä oppimiaan lauluja. Kampaajakin kävi laittamassa tukat kuntoon, mies on siisti ja komea, meidän naisväen hiukset värikkäät: tyttären irokeesi sai pirteän pinkin ja lilan raidoituksen, mulla on tummalla pohjalla pari räväkänpunaista raitaa, pikkutytölläkin lila raita. Ollaan oikein kauniita ja komeita ;-) Rippilapsi pukeutuu hempeän pinkkiin prinsessamekkoon, ja pinkin otin myös kodin koristeluväriksi: servietit, kaitaliinat ja noutopöydän kukkalaite noudattavat pinkkiä teemaa. Aamulla käyn itse tai laitan apujoukot poimimaan luonnosta vaaleanpunaisia kukkasia ruokapöytien maljakoihin. Tänään haetaan vuokra-astiat nuorisoseuralta ja samoin vuokrattavat kaksi ruokapöytää tuoleineen kylätalolta. Pöytäliinat mankeloitin pesulassa, joten ei tarvitse silitelläkään. Onhan noita verhoja tässä silitettykin harva se ilta. Laiskimus pesetin isommat matotkin pesulassa, josta tuli aika iso lasku. Nyt ei sitten teekään mieli laittaa koko mattoja lattialle, sillä arvatenkin eräs Tarmo-niminen koira käyttää niitä mielellään vessanaan. Laitan ehkä vain avarimpiin lattiakohtiin matot.

Tarmo on kasvanut hurjaa vauhtia. Viikko hänen kasvustaan on jäänyt nyt ikuistamatta kameralla, sillä tytöllä oli kamerani mukanaan leirillä. Kova poika on Tarmo menemään ja hyvä haukkumaan :D Nyt se on alkanut haukkua Suloakin, sitä kun harmittaa, että Sulo ei antaudu läheiseen tuttavuuteen. Sulo puolestaan katsoo alta kulmiensa mokomaa räkyttäjää. Kiinnostavin saalis Tarmon mielestä on vessaharja. Jos vessan ovi jää auki, kohta on komea seisontahaukku käynnissä. Ehkä vessaharja muistuttaa jotenkin supia? Tai haiskahtaa sille. Hihnassa olemme jo Tarmon kanssa lenkkeilleet, tässä yhtenä päivänä kävimme mm. ilahduttamassa kirjaston väkeä. Pitäähän lapsen tutustua äiskänkin harrastuksiin eikä vain iskän metsästyshommiin! Koko kirjaston henkilökunta tuli pihalle ihastelemaan poitsua, ja kun seuraavana yönä Tarmo oli syönyt mieheni kirjastonkirjan, ei miehelle koitunut siitä mitään sanktioita, koska koiramme on kuulemma niin söpö!

Sellaista eloa täällä Mansikkamäessä tällä hetkellä. Tästä päivästä tulee arvatenkin kiireinen, kun tuo normisiivous on tosiaan jäänyt tekemättä kaiken takanurkkien puunauksen tiimellyksessä ja koiran temmeltäessä. Juhla tulee kuitenkin huomenna joka tapauksessa, esikoiseni konfirmaatio! Koska Venla on rippilapsista kaikista pienin, kulkee hän kuulemma etummaisena kulkueessa. Jo pelkkä mielikuva tyttösestäni valkeassa albassa kulkemassa kohti kauniin kirkkomme alttaria saa palan nousemaan kurkkuuni. Minun rakas punkkarini! Jo niin iso.

 

Kuvailuyrityksiä

Eihän tässä nykyisin ehdi käydä kotikoneella kuin yö-öhkiin. Kovin on vauhdikasta tämä elämä, täytyy myöntää. Tänäänkin oli ensin tyttöjen kevätjuhla (hyvä, kun ovat yhtenäiskoulussa, saa olla ala- ja yläkoululaisen juhlassa yhtä aikaa), sitten ikkunanpesua (!!!!!!!) ja sitten naapurin tytön lakkiaiset. Sitten vähän kukanistutusta ja varastonsiivousta (olinpa ahkera, köh) ja kaiken aikaa Tarmon hoitamista. Herra Tarmon kodissa ei nukutakaan puolille päivin, vaan herätys on n. klo viisi. Sitten äkkiä pihalle pissille ja kakille, sisälle syömään ja sitten riehumaan. Riehumista tapahtuu koko valveillaoloajan. Kuvia kun olen yrittänyt ottaa, on niistä tullut enimmäkseen tällaisia:

Tarmosta vähän peräpäätä



Koireli jottain hilluu.

Tänään pihalla sain otettua vähän parempia kuvia. Tässä otoksia Sulon ja Tarmon ilmeistä, kun tarkkailevat toisiansa. Sulo ei anna Tarmon lähestyä kovin lähelle itseään ja on antanut pennulle selvät sävelet siitä, kuka täällä on kuningas. Tarmo-rukka tahtoisi vähän tutustua kissaan ja yrittää olla sitä kohtaan miellyttävä, mutta Sulo ei vain antaudu keskusteluihin, ei sitten millään. Murisee ja sylkee päin kuonoa, jos liian lähelle lähennellään.

Kiinnostais niin kovasti tuo isoveli!

Uskaltaisinkohan lähestyä?

Olen kiltti, saanko tulla sun luo?

Meinaako toi pentu tänne tulla!

Ymmärrät kai pöllöpää pysyä kauempana?

Täältä pesee ja linkoaa, jos vielä lähestyt!

Sulo on minusta tuossa vika kuvassa tosi pelottavan näköinen, minun suloinen poikakissani! No, osaa se toki vielä ihan sööttinäkin olla:

Oliskohan tuolla puussa jokin namilintu tai -orava?

Ja Tarmokin päätti, että parempi varmaan puuhailla muuta kuin yrittää saada kissasta kaveria.