Perhe koossa taas

Lämmin kiitos teille kaikille, jotka myötäelitte tuskassani ja vaivassani, kun Sulo katosi ja myös ilosssani sen löytymisestä. Olipahan taas Saretskalla elämässänsä sitä tuttuakin tutumpaa dramatiikkaa! Nyt voi jo nauraa joillekin episodeille, mutta tosiaan perhettä ei enää naurattanut ne minun irrationaaliset seinillehyppimiseni  aivan mitättömistä syistä.

Tosiaan, kesken tuon eilisen angstausblogipäivityksen soi puhelin, ja ison tien toiselta puolelta n. 250 m:n päästä meiltä soitti Regina-niminen nainen. Hän kysyi, onko meidän kissamme löytynyt. Vastasin, että ei ole vieläkään löytynyt. Hän sanoi sitten, että no hän näki lehdessä ilmoituksemme ja se ilmoituksen kissa istuu tuossa hänen pihallaan. Se oli kuin unesta. Kiljaisin varmaankin puhelimeen jotain tyyliin ”voi ihanaa!”, en muista mitä, mutta kuitenkin sen sanoin, että minä tulen HETI hakemaan sen! Regina tiedusteli, että tiedänkö, missä he asuvat. Toki tiedän, ja siinä vaiheessa olin jo napannut kuljetuskopan mukaani ja juoksin pää kolmantena jalkana kohti Reginan pihaa. Hän siellä jo odottelikin ja osoitti kädellään piharakennuksen nurkalle, peltopyyhäkkiä (tai jotain sen tyylisiä tirppoja siellä oli) kohden, jonka nurkalla istui SULO! Tässä seuraa taas draamakohtaus: Saretska lysähtää nurmikolle polvilleen ja alkaa itkeä onnesta. Ehkä sitä Reginaa hieman ihmetytti, että mikä tyyppi tuo oikein on ja mikä sitä vaivaa. Meikäläinen vain sopotti, että ”anteeksi, anteeksi, minä olen vain niin ONNELLINEN!” Voi pyhä isä! :D :D

 Sulo katseli siinä minua muina miehinä, vähän siihen malliin, että ei ole meininki näköjään muuttunut, yhtä hullu näyttää tuo äiskä olevan kuin ennenkin. Kutsuin sitä luokseni varovasti vähän siinä pelossa, että jos se onkin villiintynyt (!) eikä halua enää olla kanssani missään tekemisissä. Sulo kuitenkin tuli luokseni ihan tavallisesti ja rojahti jalkojeni juureen makoilemaan. Sitten alkoi ahmia Shebaa, jota myös olin varmuuden vuoksi ottanut mukaani houkuttimeksi. Siitä sitten nappasin poitsun ja tungin sen kuljetuskoppaan ja muitta mutkitta rahtasin kotiin. Sellainen stoori J

Myöhemmin päivällä leivoin Reginalle kiitokseksi sydämenmuotoisen mansikkakakun pinkein pursotuksin. Kun kävin viemässä sen hänelle, juteltiin hieman enemmän. Selvisi, että Sulo on ollut siellä Reginan pihassa koko katoamisensa ajan. Ei hän olisi ollenkaan arvannut, että kissa on kateissa, ellei olisi nähnyt sitä lehti-ilmoitusta! Hän luuli, että Sulo (”mukava tietää nyt sen nimikin!”) on vain ihan tavallisilla päiväkävelyillään, nimittäin Sulo on kuulemma siellä pihassa yleensä joka päivä muutenkin! Siis siellä saakka on Sulon reviiri. Ja muuten: Reginalla ja miehellään on myös suomenpystykorva, Nappi, josta Sulo ei näyttänyt olevan moksiskaan! Siis pystykorvakoira ottaa pattiin vain siinä tapauksessa, että se asuu MEILLÄ :D

Semmoinen (toistaiseksi) onnellinen loppu oli tällä kertomuksella. Tämä tarina ei kuitenkaan ole vielä tässä: Sulo ei toden totta ole hyväksynyt Tarmoa, ja nyt se on Sulosta vielä entistäkin pelottavampi, kun on reippaasti kasvanut kahden viikon aikana. Luulen tosin, että on Sulo käynyt salaa pihamme laidalla vakoilemassa, mitä kotona touhutaan ja vieläkö se rakki siellä majailee. Liekö olisi tullut kotiin oma-aloitteisesti koko kesänä, jos ei lehti-ilmoitus olisi sissiä paljastanut? Nyt en uskalla päästää Suloa ulos lainkaan, en ainakaan pitkään aikaan. Ehkä alamme ulkoiluttaa sitä valjaissa. En oikein osaa sanoa, mitä tässä tuleman pitää. Tähän mennessä Sulo on kotiin tultuaan lähinnä nukkunut ja syönyt, nukkui minun päälläni ja vieressäni, tillusti ja kehräsi. Oi sitä onnea! J ♥