Hirveästi on kaikkia tapahtumia ollut elämässä, pää meinaa välillä
haljeta. Yritän pysäyttää päänsisäisen ruljanssin ja keskittyä nykyhetkeen, mutta ei
voi mitään, kun ajatukset tahtovat laukata ja kasautua sellaiseksi kaaokseksi,
joka kuristaa sitten rintakehässä painavana ahdistuksena. Olen jotenkin
sellaisessa tilassa kuin en oikein olisikaan tai kuin olisin joku sivullinen
seuraaja omassa elämässäni.
Mieheni sai työpaikan Keiteleeltä. Täältä on sinne n. 130
km, joten kotoa käsin ei voi joka päivä duunissa käydä. Puoliso menee kortteeriin
sinne vanhempiensa tyhjäksi jääneeseen taloon, jota meille kodiksi nyt suunnitellaan aivan toden teolla. Remonttisuunnitelmia mietimme pää savuten
joka päivä (aamusta iltaan, hehe). Vielä emme ole laittaneet tätä taloa
myyntiin, mutta tässä kesän mittaan sekin tapahtunee. Pikkutyttö ei ole
innostunut muuttoajatuksesta, koska paikka on tosiaan melko korvessa ja
koulumatkaa tulisi tosi pitkästi. Katsotaan siinäkin asiassa, mihin ratkaisuun
päädymme, minä, lapsi ja lapsen isä lähinnä. Jos tytön isä pystyy takaamaan lapsen
hyvän ja turvallisen asumisen täällä, minä voin hyväksyä etävanhemmuuden.
Täällä on kuitenkin maailman paras koulu ja kaiken lisäksi aivan tuliteräkin,
tyttö pääsisi tulevana syksynä ihka uusiin tiloihin opiskelemaan.
Kevätjuhlapäivä viime lauantaina oli sykähdyttävä. Muistui
taas vaihteeksi mieleen, miksi elämä onkaan elämisen arvoista. Molemmat tytöt
saivat stipendit ja hienot tokarit! Stipendinsaajien nimien kuuleminen aiheutti
hetken sulateltuani (siis että meni
tajuntaan) sellaisen tunnemyrskyn, että oli vaikea pidätellä itkua. Kyyneleitä
en pystynyt pidättelemään, mutta onneksi en alkanut ulista ihan hysteerisesti.
Eräs opettaja oli laittanut Venlalle tokarin mukaan kauniin viestinkin. Luokanvalvojansa sanoi minulle, että minulla on erityisen
etevä lapsi, josta tullaan aivan varmasti kuulemaan vielä. Voi sitä äidin
ylpeyttä ja onnea! Tuli sellainen olo, että vaikka olenkin tällainen hullu,
niin en kai kaikkea ole kuitenkaan tehnyt väärin. J
Iltapäivällä suuntasimme vielä Mäntsälään kummipojan
lakkiaisiin. Oli ihana juhlia hänen saavutustaan ja nähdä sukuakin pitkästä
aikaa. Poitsu lähtee nyt sitten ensin armeijaan ja sen jälkeen toivottavasti
pääsee hakemiinsa opintoihin. Hän hakee nyt jo opiskelupaikkaa, joten se on sitten
valmiina odottamassa, jos heti tärppää.
 |
| Värjäsimme ihan itse omalla porukalla mun tukan ja paplarit vielä väänsin yöksi päähän, vaikka tuskaa se oli! Sitten minusta tulikin tooosi nätti juhlia varten :D |
 |
| Neitokaisemme ja uusi ylioppilas, serkuksia kaikki. |
Nyt siis uusia vaiheita tulossa elämään kaikille meidän perheessä. Isommalle tytölle täytyy alkaa katsella Tampereelta opiskelija-asuntoa. On opeteltava toistaiseksi elämään etäavioliitossa. On yritettävä hyväksyä mahdollinen etävanhemmaksi joutuminen. On pikkuhiljaa alettava myymään taloa. Mitähän muuta kaikkea... Niin, joudun ehkä luopumaan terapiakäynneistäni, sillä ilman autoa en terapiaan pääse. No, ehkä kaikki järjestyy. Ja varmasti ainakin jotenkin järjestyy, jos ei hyvin niin sitten huonosti (voi miten hienoja Saretskan viisauksia!).
Ihanaa, että oli näinki valoisia uutisia.
VastaaPoistaUusia ja isoj asioita tokikin, mutta rivien välistä paistaa, ettei kuitenkaan mitään mahdottomuuksia selvitettäväksi. Jotenkin jokaisella "ongelmalla" leijuu jo jonkinlainen ratkaisu ilmassa. Eipä silti, kyllä minä tiedän noiden tuollaisten asioiden stressaavan rankasti niin kauan, kunnes ne ovat ratkaistu. Sivusta on aina niin helppoa sanoa, että "älä stressaa, kaikki on hyvin".
Mun mielestä erityisen ihana asia on se, että pystyt jo tässä vaiheessa hyväksymään mahdollisen etävanhemmuuden. Jos kerran lapsen isä (mahdollisine uusine perheineen) kykenee takaamaan lapselle hyvän ja turvallisen elinympäristön, niin ihan varmasti tuo on paras mahdollinen ratkaisu. Varmasti joudut vuodattamaan kyyneleen ja toisenkin mutta koulu ja ystävät ovat lapselle kuitenkin valtavan tärkeä asia. Etkä sinäkään toki siinä lastasi menetä. Olet hänelle äiti välimatkan takaa. :-)
Paljon tsemppiä Saretska! ♥
Kiitos kommentistasi ja että kävit lukemassa vielä blogiani, vaikka olen itse ollut viime aikoina surkea lukija ja kommentoija.
PoistaKiitos myös rohkaisusta. Olen tuota lapsen asumisasiaa työstänyt päässäni jo jonkin aikaa. Ensin tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta, että lähtisin ja hän jäisi isälleen, mutta nyt aivoni alkavat sulattaa ajatusta vähän kerrassaan. Jos vain tiedän, että lapsella on kaikki hyvin, pärjään kyllä.
Kyllä ei ole äiti osaton siinä, että lapsi menestyy! Voin kuvitella tunnemyrskyn... aiemmassa, pienessä koulussa jaettiin kaikenmoisista pikkujutuistakin stipendejä, ja mie sain niiden jaossa aina pettyä (siis äitinä) vaikka mun mielestä tietysti juuri meidän lapset oli niitä eritysiä ja hienoja :)
VastaaPoistaToivottavasti se talohomma ja muu järjestyy!
Varmasti jokaisella on sellaisia lahjoja, joista olisi stipendin ansainnut. Ja se on ihan parasta, jos omat vanhemmat arvostavat! Terv. nimimerkki "Vaikka olin kympin oppilas ja sain niitä stipendejä, oman äidin puheissa kaikkien muiden lapset olivat (ja ovat) silti parempia" No, olenpa taas katkeran kuuloinen.
PoistaOnnea kovasti molemmille tytöille ja tietenkin äidille myös!
VastaaPoistaKyllähän se niin on, että kun elämässä alkaa tapahtua, niin sitten tapahtuu paljon yhtaikaa.
Ymmärrän hyvin hermoilun ja ahdistelun. Kun asiat ovat roikkumassa ja kesken, niin ahdistusta ei voi välttää. Mutta nyt peukut laitan pystyyn, että asiat järjestyvät ja elämä alkaa taas soljua omaa uraansa, olkoon ratkaisu Sinulle ja muulle perheelle paras mahdollinen!
Tampereen seudulla odotetaan jo Venlaa! ♥
Kunhan kotiudun tuolat saarestaa (nyt ollaan vain kotona käymässä), niin laitan sähköpostia, saan enemmän asiaa mahtumaan.
Kaikkea hyvää, kyllä asiat järjestyy.
Hei vaan! Kiitos rohkaisusta (taas aloin itkeä, kun luin kommenttisi).
PoistaOn turvallinen tunne, kun tietää, että Venlalla on joku aikuinen siellä lähellä. Hän on oikeasti aika pieni vielä, niisk.
Ihanaa, että vielä jossain koulussa tässä maassa on kannustavia opettajia, jotka laittaa noin kauniita viestejä :) Jotenkin tuntuu nykyään, että kaikki on vain hulluja, kun kuuntelee tuttavien juttuja niiden lasten kouluista. Joten hyvä, että on opettajia, jotka ovat ihmisiä ihmiselle :)
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! Olen aina pitänyt Uuraisten koulua maailman parhaana :-) Ja en ole tosiaan yksin ajatukseni kanssa, sillä esim. ollessani eräässä koulutuksessa Jyväskylässä sielläkin kouluikäisten lasten vanhemmat tiesivät, että Uuraisilla on paras koulu opetuksen ja yhteishengen puolesta. Ryhmäkoot ovat pienet ja kaikki tuntevat toisensa jo pienestä asti, sillä koulussa on kaikki luokat 1-9. Ala- ja yläkoulussa on myös yhteisiä opettajia joissain aineissa.
PoistaIsojen muutosten ja tapahtumien edessä olet, voimaa ja viisaita valintoja teille. Toivottaisin jopa johdatusta <3 Kaikessa on yleensä aina hyvät ja huonot puolensa. Ja nythän näyttää siltä, että teidän on muutettava...toivon että se käy mahdollisemman kivuttomasti ja kaikki järjestyy mahdollisimman hyvin ....
VastaaPoistaKiitos.Johdatusta tässä saattaa ollakin, sillä en itse edes ollut tullut ajatelleeksi, että asiat menisivätkin näin. Toivottavasti tosiaan kaikki järjestyy jotenkin.
PoistaOnpas sulla ollut tapahtumia. En sitten ehtinytkään bongata sua Kuukankylällä, kun jo muutat pois. Mutta toivotan sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää jatkossa, olet sen ansainnut ♥Toivottavasti et lopeta blogin pitoa.
VastaaPoistaHei, eihän tässä mihinkään olla Kuukalta vielä häippäisty! Ei ole vielä edes talo myynnissä, ja näillä nykyisillä myyntiajoilla saattaa kestää kauankin ennen kuin menee kaupaksi. Tule talokaupoille, nyt olisi tarjolla viihtyisä koti ja puutarha!
PoistaKiitos toivotuksista! ♥ En tietenkään ole tästä pois kupsahtamassa ja blogia lopettamassa, vaikka sinne korpeen lähdemmekin jossain vaiheessa. Sitten sitä vasta blogiaiheita onkin, kun aletaan remonttia tekemään ja meikä sopeutumaan miehensä kotikonnuille! Haha, ihan ihteenikin jo huvittaa, mitä tuleman pitää (sarkasmia) :D