Huomaan nakertavani kynsiäni

Huomaan sormieni hakeutuvan suuhuni. Hermot ovat niin kireällä, että vinkuu. Tällä viikolla olen joka aamuyö herännyt siihen, että maha on kuralla ja täytyy hypätä äkkiä ylös ja juosta p**lle. Sitten valvon siihen saakka, kun kello soi. Ilmeisesti elämäni on todella helppoa, sillä tämä hermojen menetys johtuu Micran-romusta.

Micra ei tullut kuntoon kyläsepällä. Otin sitten (ex-puolison) neuvosta vaarin ja vein auton merkkikorjaamoon. Sitä ennen alkuviikon köröttelin töihin, vaikka aiheutin välillä kaupungissa liikenneraivoa tökötellessäni risteyksissä ja liikennevaloista lähtiessä. Punaisissa valoissa odotellessani syke nousi huimiin lukemiin, kun jännitin, pääsenkö valojen vaihtuessa sujuvasti lähtemään vai hyytyykö rottelo heti lähdössä. Päästyäni lopulta työpaikan parkkipaikalle verenpaineeni oli niin korkealla, etten kuullut muuta kuin suhinaa korvissani. No, selvisin työviikosta ja eilisaamuna vein helpottuneena Micran siis korjaamolle. Siellä korjaamonmies ihanan luotettavasti sanoi heidän korjaavan autoni tuossa tuokiossa: ”Jäätkö odottamaan?” En tietenkään voinut jäädä, vaan sanoin hakevani auton töiden jälkeen ja kävelin siitä sen kolmisen kilometriä työmaalle. He lupasivat ilmoittaa, kun auto on valmis. No, ei kuulunut ilmoitusta. Lopulta, kun alkoi jo olla aika lähteä talsimaan töistä korjaamolle päin, että ehtisin ennen sulkemisaikaa, soitin sinne varuilta. Asia nyt olikin sitten niin, että vikaa ei ollut löytynyt. Laskua erinäisten osien vaihdosta oli jo syntynyt 180 euroa, mutta ei toimi. Micra jäi siis sinne, minä tulin bussilla Uuraisille. Mitähän tästä seuraa? Ei siinä muuta, mutta minulta loppuvat rahat. En pysty maksamaan kallista remonttia. Lapsella alkavat ensi viikolla soitto- ja lauluharrastukset, joihin pitäisi päästä kolmena iltana viikossa. Tunnit ovat Äänekoskella, jonne on matkaa 25 km eikä julkista liikennettä. Minulla alkavat syyskuun alussa klo 18:aan työpäivät, jolloin linja-autolla pääsee kotiin klo 22. Puren täällä kynsiä ja hikoilen.