Tuulisena päivänä

Eräs ihana blogisti, tai ei eräs vaan nimenomaan Sanna, kyseli kuulumisiani sähköpostitse ja havahduin toden teolla tähän kirjoittamattomuuteeni. Ja mitä kauemmin taukoa kirjoittamisesta pitää sitä vaikeampi on ryhtyä tuumasta toimeen ja päivittää blogia. Tuntuu, että mitäpä nämä tavalliset asiat ketään kiinnostaisivat, pitäisi olla jotain oikeaakin asiaa. Oikeaakin asiaa mielessä joskus harvakseltaan pyörii, mutta eihän sitä sillä hetkellä ulos saa saati blogiin kirjatuksi. No mutta, täällä sitä vain vielä elossa keikutaan joidenkin harvojen iloksi ja toisten mieliharmiksi.

Asiat tässä huushollissa ovat jotakuinkin entisessä mallissa. Talokauppoja ei ole tehty suuntaan eikä toiseen, vaikka rahavarat eivät todellakaan riitä tämän talon ylläpitoon. Tämä jumiutunut tilanne ei ole pelkän saamattomuutemme syytä, vaan siihen on useitakin käytännön sanelemia perusteita. Parisuhde ei ainakaan suorastaan kukoista siitä, että näemme miehen kanssa korkeintaan parina päivänä viikossa ja yleensä Artolla on vapaapäivä silloin, kun minulla työpäivä. Olen huomannut, että mitä vähemmän näemme toisiamme sitä ärhäkämpi minä olen. Outoa. En tiedä, tuleeko tästä avioliitosta mitään, jos etäsuhdetta jatkuu vuosikaudet. Välillä tuntuu, että olemme lopun alussa. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole koskaan, missään emme käy kahden eikä olisi mahiksiakaan. Ei rakkaus ole mihinkään hävinnyt, mutta usein tuntuu, että voimat ovat.

Nyt jatkan kirjoittamista tähän blogiini useammin, lupaan sen tässä itselleni. Oikeasti sinä Sanna, joka kyselit kuulumisia, olet jotain ihmeellistä. Olen varmaan narsisti tai sen tapainen, kun olen vain itseeni käpertyneenä ollut täällä poterossani eikä ole tullut edes mieleenikään, että joku oikea ihminen blogien takana edes muistaisi olemassaoloani. Olen nyt taas pitkästä aikaa käynyt kurkkimassa teidän blogejanne, ihanaa, että olette täällä, kiitos!

Viimeaikaisia kohokohtia:

Olimme Veskun ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa 9.5.
Kävin ojentamassa taiteilijalle ruusun ja konsertin
 jälkeen pääsimme sattumalta juttusillekin <3!

Venla osaa olla niin edustavasti, päinvastoin
kuin minä.

Siiri päätti alakoulun huipputokariin: lukuaineitten
keskiarvo 9,9. Vähän olen ylpeä äiti.

Kauhein tapaus puolestaan viime ajoilta on se, kun kyykäärme pisti Tarmoa kuonoon nyt viime torstaina. Melkein menetimme koiramme, mutta onneksi vastaseerumi ja tiputus auttoivat ja Tarmo selvisi, vaikkakin nipin napin. Rakas.

Tässä Tarmo juuri eläinsairaalasta kotiin päästyään.
Tassussa vielä kanyyli paikallaan, jos olisi tarvinnut
uudestaan lähteä nesteytykseen. Kuonokin vielä
hieman turvoksissa muttei paljon.

Vettä sataa ja vatut odottavat puskissa

Kävin niitä aamulla poimimassa vain pienen kulhollisen aamupuurojen päälle enkä tajunnut, että kohta alkaa sataa kaatamalla. Karisivatkohan ne kaikki komeat kölleröt maahan, voi itku.

Niin se on kesä mennyt, erikoinen ja raskaskin kesä. Eilen alkoi pikkutytöllä koulu, isommalla alkoi musiikkilukio Tampereella jo viime viikolla. Nyt sataa vettä ja minä paistan pullaa. Ihmeellinen näky tuo, että Sulo makaa sisätiloissa päikkäreillä. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt hänet sisällä paljon muuta kuin ruokakupilla, koko kesän Sulo on nukkunut päiväunetkin terassilla tai jossain puskanjuuressa.

Viikonloppu oli kesän kohokohta. Kävin Venlan kanssa Mikkelissä Jurassic Piknikissä katsomassa Samuli Edellmania ja VESKUA!! Minä olin ja olen aivan rahaton enkä mitenkään olisi pystynyt kustantamaan reissuamme, mutta puoliso pakotti lähtemään ja antoi lippurahat, koska tietää, miten suunnattomasti nautin Veskun konserteista. Meillä oli niin ihana reissu! Kun en enää osaa tätä kirjoittamistakaan, niin en pysty kuvaamaan sitä liikutusta ja kosketusta, mitä sieluni sai. Itkin niin, että paljon huuhtoutui taas sydämeltä pois, sellaista ikävää. Ja mukavaa tuli tilalle, ennen kaikkea rakkaan tyttären seurasta.

Myö ♥

Ihana ♥

Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan. Kaupunki
kaunis valoissaan, on mulle varjo muusta vaan.

Sillä välin, kun me vain festaroimme, pienempi tyttö ahersi maastojuoksukisoissa Viitasaarella. Eikä sen enempää kuin ylivoimaisen voiton 3000 m:n T12-sarjassa. Olisi voittanut jopa T14-sarjankin puolella minuutilla! Tyttö on juossut koko kesän koiran kanssa ja ilman koiraa helteiden haittaamatta, ja tulos kyllä näkyykin nyt kunnossa.

Kalevin Kirmasu 2014 -voittaja. 

Paistelen täällä noita pullasia talkoita varten. Perjantaina on metsästyskämpällä piha- ja siivoustalkoot, jotta sitten seuraavalla viikolla pääsevät mehtämiehet lähtemään sorsanaloitukseen puhtaalta kämpältä. Voi että, Tarmokin pääsee taas toimeen ja työhön, ihanaa! On siitä kyllä tullut kesän aikana niin mammanpoika, että osaakohan se enää metsästääkään, hehe.

Sielu sai ravintoa

Tämä on nyt sitten vähän sellainen ”festaripostaus”, joita tuo jälkikasvu enemmänkin harrastaa.

Puoli vuotta sitten oli jo häämöttämässä tämä nykyinen taloudellinen katastrofimme, mutta ei kuitenkaan vielä ollut todellistunut.  Niinpä ja siksi uskalsin silloin, tosin puolison ensin kannustettua, hankkia liput Vesa-Matti Loirin 50-vuotistaiteilijajuhlakonserttiin. Ja arvatkeepa mitä? No, se puoli vuotta meni tosi nopeasti, ja ihme ja kumma, olin säilynyt elossa senkin ajan. Joten perjantaina läksimme suuntaamaan kohti piäkaapuntia ja kulttuurielämystä!

Veljeni asuu Mäntsälässä, joten sehän oli tietenkin oivallinen tukikohta konserttireissullamme. Asettauduimme siis sinne ja hyppäsimme sieltä paikallisjunaan määränpäänä Pasila ja Hartwall-areena. Perhoset vatsassa yltyivät räpsyttelemään entisestään, kun jo tuntia ennen konsertin alkua areena kuhisi väkeä. Kuulinkin sitten jälkeenpäin, että liput oli loppuunmyyty.

Saretska ihan jännityksessä ennen konsertin alkua.
Piti oikein rohkaisusiideri nauttia.
 

Se tunne. Se tunne rintakehässä ja kaulassa ja päässä, kun suuri idoli tanssahtelee lavalle. Huhhuh. Ei kai sitä osaa tässä sanoin kuvata, mutta tuntui jotenkin niin riemuisalta ja ylevältä jajajaja.. Onneksi konsertti alkoi reippaalla ”Ennen oli miehet rautaa” -kappaleella, ettei ihan heti tarvinnut alkaa itkeä turssaamaan. Sitä lajia kyllä sitten riittikin Saretskalla, kun kehiin tulivat muiden muassa Uuno Kailaan Pallokentän laidalla, Nestori Miikkulainen, Hetken tie on kevyt ynnä muut sieluani kouraisevat kappaleet. Jouduin yhdessä vaiheessa tarttumaan puolisoa käsivarresta itseäni hillitäkseni, etten olisi alkanut itkeä aivan valtoimenaan. Suuri taiteilija osaa koskettaa.

Vesa-Matti Loiri, suuri tulkitsija.

Vesku oli juhlakonsertissaan sitä kaikkea parasta, mitä vain hän, armoitettu taiteilija, suuri tulkitsija, ihminen ja persoona, voi olla. Tunsin olevani etuoikeutettu, kun pääsin kokemaan ja näkemään tuon säteilevän karisman ympäröimän taiteilijan. Ei Veskunkaan elämä ole ollut ruusuilla tanssimista, ja sieltä omista kokemuksistaan hänkin on muokkautunut laisekseen. Ei helpolla elämässään päässyt voisi laulaa uskottavasti esimerkiksi Eino Leinon Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks. Loirin tulkintana sekin runo muuttuu lihaksi ja vereksi.

Täytyy tässä muistaa kehua myös taiturillinen Lenni-Kalle Taipaleen orkesteri.
Niin, ja kävihän siellä Samuli Edelmankin pyörähtämässä.

Sitä minä vain taas hämmästelin suomalaisessa konserttiyleisössä, että miten ne suurin osa pystyy olemaan tikkuna paikoillaan ja taputtamaan vain, kun on taputusten aika? Meikä olisi taas yhden kerran häpäissyt Siirin, jos hän olisi ollut mukana, koska jammasin, heiluin, itkin ja nauroin, huusinkin aina välillä. Ympärilläni olijat tököttivät useimmat jäykkinä paikoillaan. Siiri on joskus yhteisten konserttireissujemme jälkeen sanonut hävenneensä minua, kun heilun ja itkeä vollotan ynnä muuta konsertin aikana. Ei hyvänen aika sitä pysty olemaan paikoillaan, kun musiikin rytmi menee vereen! Jos olisin itse esiintyvä taiteilija ja näkisin yleisön vain jäykkänä tuijottavan itseäni, ajattelisin, että eipä tämä mun juttu paljon taida koskettaa. Mutta Vesku kosketti. Paljon. Varmasti kaikkia mukana olleita.

Vesku

 Nämä kappaleet saimme kuulla Veskun konsertissa.