Ravisteleva keskustelu

Kuulin eilen uutislähetyksessä jutun, jossa sanottiin, että jossain hoitolaitoksessa vanhusten suihkussakäynnin väli voi olla jopa kolme kuukautta. Tuli taas vihastuminen tähän nykyiseen arvomaailmaan, suru hoitolaitosten asukkaiden ja hoitajien puolesta sekä, suoraan sanottuna, itsekäs ihminen kun olen, kauhu omaa vanhuutta ajatellessani. Tokaisin siinä sitten kymppivuotiaalle, että ”ethän ikinä pistä minua tuommoseen laitokseen, missä ei käytetä edes pesulla”. Neiti 10 v. siihen tuohtuneena: ”Minä käyttäisin sinua sitten itse ainakin kerran viikossa pesulla. Ei, kyllä minä käyttäisin sinua kolme kertaa viikossa!” Sitten neiti 10 vee alkoi enemmänkin pohdiskella vanhustenhoidon tilaa:

10 vee: ”Jos minä olisin hoitajana tuollaisessa laitoksessa, pitäisi olla niin, että hoitajalla olisi kaksi tiettyä vanhusta hoidettavanaan. Silloin ehtisin käyttää heitä peseytymässä joka toinen päivä. Kävisin myös ulkoilemassa heidän kanssaan. Hoitaisin heitä hyvin, että heillä olisi hyvä olla. Se on tosi tärkeää, koska ei sitä siinä vaiheessa tiedä, minkä verran on enää elämää jäljellä. Varmasti ne vanhukset haluaisivat elää onnellisina ne viimeiset aikansa.”

Nyökkäilin ja myöntelin pikkutytön juttelua. Nieleksin kyyneleitä, että tytär ei huomaisi liikutustani. Lapsella on arvomaailma kohdallaan. Mihin se häviää, kun ihmisestä tulee tehokas aikuinen ja yhteiskunnan päättäjä? Ajattelin mielessäni, että pitäisi olla tuollaiset kymmenkesäiset ja yleensäkin nuoret päättämässä tämän maailman asioista. Heillä vielä omatuntokin kertoo jotain ja he kuulevat sen ääntä eivätkä porskuta pelkkä rahankuva silmissään.

Aina toitotetaan, että ei ole rahaa, ei saada resursseja. Rahaahan täällä länsimaissa on. Kysymys on arvoista ja arvostuksesta. Rahat suunnataan sellaiseen, mitä arvostetaan. Tämä tarkoittaa suomeksi sanottuna ja Suomessa, että raha tulee rahan luo. Tuottavuus, tehokkuus ja kasvu ennen kaikkea. Vanhukset (samoin kuin sairaat, työttömät jne….) ovat taakka ja ylimääräinen rahareikä. Voi itku, mikä tämä tällainen yhteiskunta on? Sääliksi käy niitä hoitotyötä tekeviä, jotka haluaisivat hoitaa vanhuksia juuri tuolla tavoin kuin kymppikesäinen luetteli, mutta siihen ei anneta mahdollisuutta.

Kuitenkin, kun katselen ja kuuntelen noita nuoria, toivoa toisenlaisesta on. Ajattelen, että ehkä ja toivottavasti se on vain tämä meidän sukupolvi enää, joka on pilaantunut ahneudesta ja itsekkyydestä. Tuleva päättäjäsukupolvi katsoo ehkä inhoten, miten me hommat hoidimme ja tekee toisin.