Säälipiparia

En uskalla enää kirjoittaa kuin pinnallisia kirjoituksia. Jos sydäntäni tänne räävin ja kerron, miten kurja on olo ja huonosti menee, se on säälipojojen kalastusta ja siksi todella naurettavaa. Joten en alennu omien sisimpien tuntojeni kerrontaan vaan lähden sisustuslinjalle. Tässä hienot risuvaloni:



Näillä yritettiin peittää tuo
Tarmon syömä nurkka.

Meidän Tarmo on pienestä asti halunnut nukkua isänsä, ei kun siis isäntänsä, sängyn alla. Nyt kun siitä on tullut iso poika, ei se meinaa enää mahtua sängyn alle, vaikka kuinka haluaa. Joka ilta on kauhea vinkuna ja haukunta, kun poitsu yrittää tunkea itseänsä sängyn reunan alle, mutta ei millään ilveellä onnistu. Sitten mieheni täytyy työntää sitä ahterista, että se pääsee määränsä päähän. Aamulla se pitää vetää pannasta sängyn alta pois. Kauhean kurjalle alkoi minusta kuulostaa ja tuntua tuo jokailtainen tuska ja vaiva, joten piti keksiä siihen helpotus: laitettiin pönkät sängynjalkojen alle. No, mitäpä sitä ei koiran takia tekisi. Jos joku oikeasti olisi minulle vaikkapa vuosi sitten sanonut, että alan pönkittämään sänkyäni koiran takia, olisin varmaan nauranut kakkaiset naurut. Ihmeellisesti on kissaihmisestä kuoriutunut myös koiratyyppi.



Sängynjalka ja pönkkä

Siinä kun eilen siivoilin ja petikamppeetkin petauspatjaa myöten pihalle heitin, löytyi petarin alta unikaverini Mario. Voi itku, se oli sinne hylätty ja unohdettu! Miten olen voinut saada unenpäästä kiinni ilman Super Marion turvallista kädenpuristusta? Outoa. Mutta nyt se on taas ihmisten ilmoilla ja vieressäni pötköttää.

Mario pitää möröt loitolla!

 

 Niin, ja eilen sain nuo eläinlapsosemme oikein samaan kuvaan! Kohta he alkavat varmaan lähentyä toisiaan. Noin henkisesti.

Huomaa: Tarmo on syönyt kaikki
mattomme riekaleiksi. 

Illalla, kun en sitten lähtenytkään sinne Pertti Kurikan nimipäivien keikalle, vaikka meinasin, juotiin rakkaani kanssa oikein kunnon saunakahvit. Katoin pöytään äitini ja isäni häälahjakseen saamansa kermakon ja sokerikon. Eivät varmana ole mitään rahallisesti arvokasta, mutta tunnearvo on minulle suuri. Ja äiti halusi ne minulle tuon tunnearvon takia antaa jo eläessään, ettei tarvitse sitten hänen kuoltuaan veljien vaimojen kanssa tapella, höh.

 

Juhlintoja

Rakkaani on nyt virallisesti viisikymmentävuotias. Kahdet juhlinnat pidettiin, ensin kävi äitini varsinaisena syntymäpäivänä ja eilen muu suku. Hyvät juhlat olivat. Minua meinasi liikuttaa enemmän kuin itse päivänsankaria, kun kuuntelin, miten hyvä tyyppi tuo puoliso on. Venlan kanssa taiteiltiin kakku, joka herätti ansaittua huomiota. Niin ja kiitos vinkeistä: risuihin virittelemäni jouluvalot ihastuttivat!

Tänään on isänpäivä, mutta minä onneton unohdin tuon. Oma isäni on kuollut vuonna 1976, ja näiden synttärijuhlintojen varjoon unohtui puolison muistaminen. Onneksi omat lapsensa muistivat sentään.



Ohjelmaa löytyi omasta takaa :)

"Virallinen" synttäripotretti

Meikä juhlan tuoksinassa

 

Venla hoiteli maastokuviot, pursotukset ja Tarmon, minä tein
Arton, tulet, makkaran ja pyssyn.

 

Hylykyä tuas ja tietennii

Sain taas kielteisen vastauksen työhakemukseen. Tuo oli sellainen viestinnän alan paikka, joka tosiaan kiinnosti minua kovastikin ja ilmoituksen perusteella olisin jopa täyttänyt kaikki vaatimukset. No mutta ei tietenkään tärpännyt, ei tietenkään.  Ovat ensimmäisenä katsoneet CV:stä syntymäajan ja heittäneet saman tien hakemuksen roskapostin joukkoon. Toisaalta mietin, että olisinko kuitenkaan ollut heidän tyylisensä tai heidän organisaatioonsa sopiva työntekijä, kun siinä kahden lauseen kielteisessä vastauksessa oli molemmissa lauseissa kielivirhe, esim. ”osoittamastanne kiinnostuksestanne”, hahhaa! Tuota tasoa jos siellä halutaan ulkoista viestintää, niin huoks. Selvästikin yritän tässä vain itseäni lohdutella hylkäämisestä, tiedostan tämän. Toisaalta tekisi jo mieli heittää kirves kaivoon ja lopettaa koko yrittäminen, toisaalta vihastuttaa niin, että vajoanpa moukaksi ja käytän viime viikolla tv-dokumentista oppimaani tokaisua, joka osuvasti kuvaa tunnetilaani: Jumalauta minä sanon saatana että vittu! @#%:O Ja toisaalta on vain tylsä olo: onhan tähän jo tottunut.

Eilen paistoin ruisleipäsiä, ne kun ovat kaikkien mielestä niin herkullisia. Teen ne ihan vain valmiista ruisleipäaineksesta pussin ohjeen mukaan. En ole uskaltanut kokeilla leipoa isoja ruisleipiä, eivät ne varmaan sähköuunissa onnistuisi. Olisipa sellainen hyvä oikea leivinuuni!

Tuoreita ruispaloja

 

Sitten vielä kuvasarja tai sarjakuva siitä, miten Tarmo aina osallistuu kaikkiin perheemme toimiin: Siiri opetti Venlaa neulomaan, Venla kun on koulussa opiskellut pelkästään teknisiä töitä. Tarmon piti tietysti saada osansa huomiosta.

 

Alussa sujuu ihan rauhallisesti.

 



 

Saisinko vähän neuloa? Tai mieluiten rapsuta minua.



Ala, jooko, rapsuttaa mua, äläkä keskity muuhun.

 

Eikö mene perille? Neule tänne tai rapsutusta.

 

Minä tahon neulooooo!!!!

Joojoo, iskä! Olen ihan kiltti poika.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai-iltana oli Tarmolla huippuhetki, kun pääsi Siirin sänkyyn pötköttelemään. Olimme siivonneet, ja Siirille oli juuri vaihdettu valkoiset ja puhtaat satiinilakanat. Kyllä siinä kelpasi koiran olla polleana, kuten ilmeestä näkyy. Siiri olisi halunnut koiran yöksikin viereensä, mutta Tarmo taas haluaa nukkua yönsä isäntänsä sängyn alla. Kai se iskän kuorsaus on niin kotoista ja turvallista ;)



Uni

Tulee näköjään jo uniin nuo ahdistuneet olot ja pohdinnat siitä, että on tullut tehtyä elämässään liuta vääriä valintoja. Helekattiako niille enää mitään mahtaa, antaisin olla! Eihän tässä vielä haudassa olla, vaikka tuomittuna köyhäksi eläkeläiseksi jo olenkin. Mutta siis näin viime yönä sellaista unta, että hain yhteishaussa erinäisiin kouluihin. Ei jäänyt siitä unesta mieleen, mitä tiettyjä kouluja ne olivat, jotain taidepainotteisia lukioita tms. muistaakseni, en ole varma. Niihin oli kaikkiin olevinaan tosi vaikea päästä. Niin, ja olin siinä unessani siis aivan tämän ikäinen, mitä nyt olen, en mikään koulutyttö. Silti tapahtumapaikkana oli tuo läheinen Uuraisten koulukeskus, siis peruskoulu. No joo. Unessani olin saanut vastauskirjeen sieltä yhteishausta, ja se kirje kädessäni siis toilailin koulukeskuksen aurinkoisella pihamaalla. Muutamia tuttuja oli siellä myös, he tulivat kyselemään, että miten kävi. En halunnut näyttää vastauskirjettä kenellekään, sillä pelkäsin, etten ole päässyt yhteenkään hakemaani kouluun. Avasin siis kirjeen salassa muilta, vastaukset olivat kapoisilla paperilippusilla. Luin jännittyneenä ja jippii, minut oli hyväksytty kaikkiin kouluihin! Sitten aloin lukea lippusia tarkemmin: lapuissa luki ”autonkorjauslinja” ja ”rakennuslinja”, kolmatta en muista. Eli olin täyttänyt yhteishakupaperit vahingossa väärin! Olo oli unessa suuri häpeäntunne: en ollut osannut hoitaa tuotakaan hommaa oikein.

No mutta, nyt on kuitenkin oikea elämä tässä ja perjantai. Pikkutyttö tulee iskäviikolta kotiin, tulee taas väriä minunkin elämääni, kuten puoliso aamulla iloisena totesi. On myös tosi mukavaa, kun ison tytön poikaystävä tulee Kirkkonummelta käymään. En ihan vuosi sitten olisi vielä ehkä uskonut sanovani, että on ollut oikein ikävä häntä! Tytär olikin jo vähän suru puserossa, kun yksi (muka) ystävä lupasi eilen tulla yökylään (ei asu siis enää täällä Uuraisilla), mutta tekikin oharit ja meni toisen tytön luokse mitään ilmoittelematta. Me täällä odottelimme ruokien (tein siksi jälkiruokaakin!) kanssa ja tytär vartavasten siivosi kämppänsäkin. Eikö nykyihmisillä ole enää tunneälyä vai ovatko he järjestään narsisteja, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun noin kävi? Eikö tule mieleen, että siellä sovitussa kyläpaikassa ehkäpä on nähty jotain vaivaa ja muokattu päiväjärjestystä jopa? Vai onko kaikki tuollainen ihan se ja sama: "muutanpa suunnitelmia ja sopimuksia, kun tulee sellainen fiilis enkä viitsi ilmoittaa asianosaiselle, odotelkoon siellä..."? Äh, tulen taas vihaiseksi, kun ajattelen tuota, ja olin tosi vihainen lapsen puolesta eilen. Sanoin kyllä hänelle, ettei tuollainen mikään oikea ystävä olekaan, joutaa mennä. Enkä ainakaan sen tytön takia laita enää tikkua ristiin täällä, jos on tulossa käymään, oli tuo häneltä niin nolo temppu.

Harmaata

Sitähän tämä. Muutaman viikon olen työttömänä ollut ja nyt jo ihan puutunut jatkuvaan ahdistuneeseen oloon. On karseaa, kun koko ajan päässä vain pyörii, että miten helkutissa saa pakolliset laskut maksettua. Niitä vain lappaa koko ajan lisää, mutta rahhoo ei mistään. Tunne sellainen, että melkein menen kyyryyn kippuraan ja alan kirkua apua. Tai sänkyyn peiton alle ja toivon, että nukkuisin ajasta ikuisuuteen. Mitään kunnollista järjellistä työtä ei pysty tekemään. Olen yrittänyt vääntää opintoja eteenpäin, mutta ei tule oikein mitään. Ainoa asia, joka sujuu, on lenkkeily. Kiitos koiralle.

Aloitan jokaisen aamun kipaisemalla Tarmon kanssa kakkalenkin, n. kilsa. Päivällä käymme pitkällä metsälenkillä, kesto n. puolitoista tuntia. Löysimme viime viikolla uuden reitin, joka on sen verran rankka, että kyllä hiki irtoaa, kun kumpparit tai Kuomat jalassa sen kipottelen. Vaikka se meidän menomme on tosiaan sellaista melko repivää, kun ensin saatamme juosta reipasta vauhtia ja sitten yhtäkkiä Tarmo pysähtyy kuin seinään tönkiäkseen jotain. Lunta kun oli, se tönki kahta kertaa kauheammin ja oli tosi huvittava, kun sitten naama lumessa nosti päänsä sieltä haistelemasta. Tuo lenkkeily on asia, joka pitää minut tällä hetkellä jotenkuten järjissäni, etten täysin lukkiudu ahdistuksen kouriin. Lenkillä keskityn vain koiraan ja sen kanssa jutteluun, siinä unohtuu vähäksi aikaa muut hommelit ja huolet.

Olen mietiskellyt joutessani tätä nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä. Sitä kun kaikkea on kehitetty niin hyväksi, että siitä on tullut pahaa. Palaan mahdollisesti tähän asiaan ja selittämään näitä mietintöjäni tarkemmin, vaikkeivät ne ketään kiinnostakaan, mutta nyt Tarmo jo ilmoittaa tuossa, että mun mentävä on. Ou jee.

Piirakaisia

Leivoin piirakaisia. En ole leiponut piirakaisia varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta nyt niitä tein. Ja hyviä tuli. Taito on pysynyt jossain takaraivossa näköjään. Nuorena nimittäin piirakaistenteko oli yhtä tavallista kuin pullanpaisto. Ai niin, muut kuin itäsuomalaiset eivät nyt ole oikein kärryillä, että mitä ne piirakaiset oikein ovat: no, yleispuhekielellä ne ovat karjalanpiirakoita. Ajattelin nyt harjoitella tuota piirakaistenpaistoa, kun meinaan tehdä ne itse sinne Arton synttäreille.

Monia muitakin ruokia kutsutaan meillä Savossa eri tavalla kuin vaikkapa täällä Keski-Suomessa. Esimerkiksi paisti tarkoittaa meillä sitä, mitä täällä sanotaan karjalanpaistiksi. Ja kakku tarkoittaa meillä leipäpalaa, kun toisaalta taas kaakku on se, mitä täällä muualla Suomessa kutsutaan kakuksi.

Noista piirakaisista minulla on yksi erityinen muisto: Suomen Kiovan suurlähettilään rouva tuli kerran työhuoneeseeni (siis olin silloin töissä siellä Kiovassa Suomen suurlähetystössä) ja hänellä oli minulle erittäin tärkeää asiaa: minun pitää opettaa heidän taloudenhoitajansa leipomaan karjalanpiirakoita. En todellakaan ollut tuon ruotsalaishienostorouvan kanssa mitään kavereita, taisi olla tasan toinen kerta, kun juteltiin. Mutta hän oletti ilman muuta, ja oikein tosin olettikin, että savolaistyttö osaa leipoa piirakaisia. Hän ei nimittäin kysynyt mitään, vaan antoi vain tylysti määräyksen, että lopetapa tuo, mitä olitkaan tekemässä ja mene opettamaan. Herra isä, jos olisin ollutkin joku tavallinen kaupunkilainen, joka ei eläissään olisi piirakaisia paistanut, hehe! J



Huonolla kännykkäkameralla otettu kuva,
 tytär vei  kamerani mukanaan  risteilylle.

 

Koirakoulua ja lomaa koulusta

Kävimme tänään ensimmäistä kertaa koirakoulussa, minä, mieheni, Siiri ja Tarmokin, tottakai. Oli se poikakoiralle ihmettä ja kummaa, kun paikalla oli 13 erilaista koirelia isäntineen tai emäntineen tai koko perhekuntineen. Voi että oli muuten komea haukku meidän poitsulla siellä! Minä olin ensin Siirin kanssa vähän että ”noloo”, mutta Arto ei ollut moksiskaan: pystykorvan pitääkin haukkua. Aluksi saimme näyttää kouluttajatädille, mitä kaikkea Tarmo jo osaa, kuten istumisen ja maahan menon ja yläviitosen. Siiri on opettanut Tarmolle sen ”yläviis”, joka on oikein kivannäköinen temppu. Sitten lopputunti opeteltiin luoksetuloa ja yleensäkin koiran huomion kiinnittämistä ohjaajaansa. Siinä olikin haastetta, sillä toiset koirat olivat Tarmon mielestä tosi kiinnostavia ja muutenkin olisi tehnyt mieli vöyhöttää jotain muuta kuin opiskeltavaa aihetta. Taisin itsekin meinata välillä sortua samaan, joten hyvää se koirakoulu tekee meikäläisellekin, ensi sunnuntaina sitten taas. Harmi, kun unohdin kameran kotiin, olisi saanut hyviä kuvia sieltä. Kotimies Venla oli meidän koirakoulumme aikana laittanut ruoan  valmiiksi ja leiponut piimäkakun. Kelpasi tulla valmiiseen ruokapöytään, meinasimmekin vähän jo jäätyä siellä kentällä. 

Täällä alkoi nyt koululaisilla syysloma. Tänä vuonna en rahanpuutteen takia ole pystynyt järjestämään mitään reissua, risteilyä tai kylpyläkäyntiä, kaikki on himputin kallista. Venlalla kyllä riittää muutenkin riittävästi ohjelmaa. Poikaystävän perhe ottaa hänet mukaansa Ruotsin-risteilylle ja jäljellä on vielä kesätyörahojakin, joista osa meni jo perjantaina Michael Monroen konserttiin ja PMMP:n keikkaan uppoaa myös mojova summa. Venla sai töitä lasten- ja kodinhoitajana eräässä perheessä parina kolmena iltana viikossa, joten niitä keikkarahojakin hän sitten saa taas kerrytettyä.

Siirin kanssa vietämme syysloman kotosalla rentoutuen. Lenkkeilemme koiran kanssa, siivoilemme varmaan pihaa ja luemme kirjoja. Ompeluhommia Siiri myös aikoo tehdä sekä neulomista, kankaita ja lankoja on hankittu. Eilen kävimme kahdestaan humputtelureissulla Jyväskylässä. Tyttöjen isä oli antanut heille ihan varta vasten hummailurahaa, ja me nautiskelimme käymällä hotellissa aamupalalla. Se oli oikeasti ihanaa, sillä emme tietenkään aamulla ennen kotoa lähtöä syöneet mitään ja sitten oli jo kiljuva nälkä, kun tulimme kaupunkiin. Siiri otti vähän kaikkea, mistä vain suinkin pitää ja jälkiruoaksi paistoimme itse omat vohvelimme, nam!

Minun herkkuannokseni: tyrni-appelsiinikeittoa, jogurttia
ja auringonkukansiemeniä

Aamupalailija