Harmaata

Sitähän tämä. Muutaman viikon olen työttömänä ollut ja nyt jo ihan puutunut jatkuvaan ahdistuneeseen oloon. On karseaa, kun koko ajan päässä vain pyörii, että miten helkutissa saa pakolliset laskut maksettua. Niitä vain lappaa koko ajan lisää, mutta rahhoo ei mistään. Tunne sellainen, että melkein menen kyyryyn kippuraan ja alan kirkua apua. Tai sänkyyn peiton alle ja toivon, että nukkuisin ajasta ikuisuuteen. Mitään kunnollista järjellistä työtä ei pysty tekemään. Olen yrittänyt vääntää opintoja eteenpäin, mutta ei tule oikein mitään. Ainoa asia, joka sujuu, on lenkkeily. Kiitos koiralle.

Aloitan jokaisen aamun kipaisemalla Tarmon kanssa kakkalenkin, n. kilsa. Päivällä käymme pitkällä metsälenkillä, kesto n. puolitoista tuntia. Löysimme viime viikolla uuden reitin, joka on sen verran rankka, että kyllä hiki irtoaa, kun kumpparit tai Kuomat jalassa sen kipottelen. Vaikka se meidän menomme on tosiaan sellaista melko repivää, kun ensin saatamme juosta reipasta vauhtia ja sitten yhtäkkiä Tarmo pysähtyy kuin seinään tönkiäkseen jotain. Lunta kun oli, se tönki kahta kertaa kauheammin ja oli tosi huvittava, kun sitten naama lumessa nosti päänsä sieltä haistelemasta. Tuo lenkkeily on asia, joka pitää minut tällä hetkellä jotenkuten järjissäni, etten täysin lukkiudu ahdistuksen kouriin. Lenkillä keskityn vain koiraan ja sen kanssa jutteluun, siinä unohtuu vähäksi aikaa muut hommelit ja huolet.

Olen mietiskellyt joutessani tätä nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä. Sitä kun kaikkea on kehitetty niin hyväksi, että siitä on tullut pahaa. Palaan mahdollisesti tähän asiaan ja selittämään näitä mietintöjäni tarkemmin, vaikkeivät ne ketään kiinnostakaan, mutta nyt Tarmo jo ilmoittaa tuossa, että mun mentävä on. Ou jee.