Säälipiparia

En uskalla enää kirjoittaa kuin pinnallisia kirjoituksia. Jos sydäntäni tänne räävin ja kerron, miten kurja on olo ja huonosti menee, se on säälipojojen kalastusta ja siksi todella naurettavaa. Joten en alennu omien sisimpien tuntojeni kerrontaan vaan lähden sisustuslinjalle. Tässä hienot risuvaloni:



Näillä yritettiin peittää tuo
Tarmon syömä nurkka.

Meidän Tarmo on pienestä asti halunnut nukkua isänsä, ei kun siis isäntänsä, sängyn alla. Nyt kun siitä on tullut iso poika, ei se meinaa enää mahtua sängyn alle, vaikka kuinka haluaa. Joka ilta on kauhea vinkuna ja haukunta, kun poitsu yrittää tunkea itseänsä sängyn reunan alle, mutta ei millään ilveellä onnistu. Sitten mieheni täytyy työntää sitä ahterista, että se pääsee määränsä päähän. Aamulla se pitää vetää pannasta sängyn alta pois. Kauhean kurjalle alkoi minusta kuulostaa ja tuntua tuo jokailtainen tuska ja vaiva, joten piti keksiä siihen helpotus: laitettiin pönkät sängynjalkojen alle. No, mitäpä sitä ei koiran takia tekisi. Jos joku oikeasti olisi minulle vaikkapa vuosi sitten sanonut, että alan pönkittämään sänkyäni koiran takia, olisin varmaan nauranut kakkaiset naurut. Ihmeellisesti on kissaihmisestä kuoriutunut myös koiratyyppi.



Sängynjalka ja pönkkä

Siinä kun eilen siivoilin ja petikamppeetkin petauspatjaa myöten pihalle heitin, löytyi petarin alta unikaverini Mario. Voi itku, se oli sinne hylätty ja unohdettu! Miten olen voinut saada unenpäästä kiinni ilman Super Marion turvallista kädenpuristusta? Outoa. Mutta nyt se on taas ihmisten ilmoilla ja vieressäni pötköttää.

Mario pitää möröt loitolla!

 

 Niin, ja eilen sain nuo eläinlapsosemme oikein samaan kuvaan! Kohta he alkavat varmaan lähentyä toisiaan. Noin henkisesti.

Huomaa: Tarmo on syönyt kaikki
mattomme riekaleiksi. 

Illalla, kun en sitten lähtenytkään sinne Pertti Kurikan nimipäivien keikalle, vaikka meinasin, juotiin rakkaani kanssa oikein kunnon saunakahvit. Katoin pöytään äitini ja isäni häälahjakseen saamansa kermakon ja sokerikon. Eivät varmana ole mitään rahallisesti arvokasta, mutta tunnearvo on minulle suuri. Ja äiti halusi ne minulle tuon tunnearvon takia antaa jo eläessään, ettei tarvitse sitten hänen kuoltuaan veljien vaimojen kanssa tapella, höh.