Heinänteko

Meidän koti on perinnemaisemassa. En olisi sitäkään edes tiennyt, mutta tuli kerran puheeksi erään kunnaninsinöörin kanssa, että rakennetaankohan tuohon meidän takapihan taakse pellolle joskus jokin kerrostalo tai vastaava. Hän sanoi, ettei siihen saa rakentaa, koska se on luokiteltu perinnemaisemaksi. Hyvä homma. Tänään tuon pellon omistava maanviljelijä kävi niittämässä siitä heinän, ja tuli jotenkin lapsuus mieleen, kun ihana tuoreen heinän tuoksu leijaili meille sisälle asti.

Lapsuuden heinänteosta ei sinänsä ole mitään romanttisia muistikuvia: työtähän se oli pienellekin tytölle. Isommat kun seivästivät heinää, Saretska juoksutti heinäseipäisiin tappeja niitä tarvitseville ja haravoi käsipelissä jämäheiniä. Se oli se heinänteon hauska osa, heinänkorjuu sitä vastoin oli melkeinpä painajaista. Muistan, miten aina pelkäsin tukehtuvani, kun poljin niitä kuivia heiniä ladon viimeisimmässä nurkassa katon rajassa, kun lato oli jo lähes täyteen tupattu. Joku työnsi aina vain lisää heiniä tulemaan ja suolaa perään, auts!  Illalla kintut olivat kirveleviä naarmuja täynnä ja oli ihana juosta lampeen uimaan niitä viilentämään. Oli helpottunut olo, kun oli siitäkin päivästä taas hengissä selvinnyt.

Ei ne kesät siihen vanhaan ”hyvään” aikaankaan aina niin helteisiä olleet. Todisteena tuo kuva, jossa Saretskalle on tumpattu päälle ainakin kaksi paitaa ja villatakki. Miksi muuten koivet on jätetty paljaiksi? Tuonkohan takia minun jalat ovat koko aikuisikäni palelleet?  Nykyisin kuljen villasukat jalassa kesät talvet.

Heinämies Saretska joskus 60–70-luvulla.
Sitä on joskus oltu ihan työn syrjässäkin kiinni.