4.10.2013

Kuvakulmia päivässäni

Tässä muutamassa työttömyyspäivässä olen jo hienosti oppinut nukkumaan kaksi tuntia pidempään kuin työssäkäyntiaikana. Kello siis herättää seitsemältä. Työssä käydessäni nousin viideltä, eikä siinä herätyskelloja yleensä tarvittu, aamulähtöstressi sen verran piti virkeänä varmaan.

No, nytten siis, kun taas kotosalla vaan ähötän, nousen seitsemältä ja silmä koprassa, kuten meillä Savossa sanotaan, rynnistän Tarmon kanssa aamukakkalenkille. Nimittäin Tarmo yleensä jo vinkuu tuskastuneena ovensuussa siinä vaiheessa, kun minä kömmin makkarista vessan kautta pukemaan jotain päälleni. Tällä viikolla se "jotain" on ollut rönttähousut, toppatakki, pipo ja kumpparit. Sitten teemme noin kilometrin lenkin tuossa Mansikkamäellä, Tarmo kakkii kahdet kakat, jotka kerään pussiin (olemme ilmeisesti ainoa perhe Uuraisilla, joka kerää koiransa kokkareet, niin paljon paskaa on tienvarret täynnä).

Tänä aamuna Tarmo ei lähtenytkään viemään lenkkeilyttäjäänsä totuttuun suuntaan, vaan kampesi kylälle päin. No, ihan sama se mulle, vaihtelu virkistää. Lampsimme reippaasti Shellille päin ja tietysti, siis tietysti minun tuurilla koko kunnan johtava väki törötti siinä linja-autopysäkillä jotain kyytiä odottamassa. Siis kunnanjohtaja ja Toimi ja hallituksenjohtaja ja lautakuntien ja hallintokuntien pomot näköjään. Tosi kiva oli siinä sitten tukka pipon alta sotkuisena törröttäen, naama yörasvaisena ja rönökamppeet päällä jutskailla kivoja "herrojen" kaa, kun pakkohan siihen oli pysähtyä Tarmon kanssa. No, ihailivat kuitenkin koiraa enemmälti, ettei minun ulkoasuni niin herättänyt huomiota (turha toivo, olin oikeasti kuin räjähtänyt pulimummo). Siinäpä tämän aamun merkkitapahtuma.

Yleensä siinä aamupäivä sitten kuluu kotihommissa ja puoliltapäivin lähdemme taas Tarmon kanssa lenkille. Silloin teemme pitkän, yli tunnin lenkin poluilla ja pururadoilla. Vähän milloin minnekin. Se on välillä hauskaa ja välillä tuskastuttavaa, sillä usein Tarmo juuttuu pitkiksi ajoiksi tutkimaan ja haistelemaan jotain. Jos minulla olisi juuri hyvä meno päällä, se seisoskelu ja odottelu alkaa pian ärsyttää. Meidän menomme on muutenkin melko töksähtelevää, sillä Tarmo aina yhtäkkiä stoppaa kuin seinään jotain tutkiakseen. Ei niillä lenkeillämme minulle kovin kova hiki tule, mutta ihan hyvää liikuntaa se on ja piristää mieltäkin.

Tässä siis vielä kuvina se, mitä nykyisin enimmäkseen päivisin katselen: koira takaapäin.


Näkyisköhän vesilintuja?

 
Tässä mennään reippaasti.
 
Joku koirakaveri jättänyt postia, nuusk!
 
Tässä rannassa me aina pysähdytään vähän kauemmin,
peuhataan ja töngitään vesikasveja.
Tällainen kunnan grillipaikka on siinä meidän peuhurannassa.
Voisi joskus vaikka ottaa makkarat mukaan ja paistella.

8 kommenttia:

  1. Ajatteles miten hienoa on, että pääset (!) Tarmon kanssa lenkille! Jos asuisin lähempänä, niin lainasin koiraherraa, että tulisi lähdettyä. Hidas lenkki sopisi hyvin kipeälle polvelle.

    Joskus haen postit oikein hirveissä rönttövaatteissa. Miten sattuukin aina silloin juuri postilaatikolla olemaan 1-2 kyläläistä. Keskellä päivää;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä muuten tulisikin mökissä vaan ähötettyä, mutta onneksi Tarmo vie lenkille. Kohta olen huippukunnossa tätä menoa, kun joka päivä pari tuntia hapitan pitkin pusikoita!

      Aina, siis aina, jos on oikein räjähtäneen näköisenä liikkeellä, sattuu muita ihmisiä paikalle. Se on luonnon laki.

      Poista
  2. Kotona olossa on paljon hyviä puolia. Minä en useinkaan pääse koiralenkille, kun tuo sairaus rajoittaa kävelyä, mutta muuten tykkään olla koirien kanssa kotosalla. Vietän päivät rauhassa, ylläni vanhat verkkarit ja venähtänyt villapaita ja usein huomaan vasta kadulla etten ole muistanut vaihtaa vaatteita, enkä kammata tukkaa. En enää edes ennättäisi töihin, olenhan nämä päivät järjestänyt oman mallin mkaan ja oppinut nauttimaan tästä vapaudesta. Olen ollut kotona kuusitoista vuotta ja ainainen rahapula on ainut hankala asia tässä elämäntilanteessa, mutta siihenkin tottuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainainen rahapula stressaa. Joskus se stressaa oikein pahastikin, kun huomaan, että lapset eivät oikein ymmärrä, miten heidän isällään on sitä rahaa yllinkyllin ja pystyy viemään lapsia ulkomaille jne., mutta minä aina joudun sanomaan eioota. Syytän karseasti itseäni. Ja oma vikahan ainakin se on, että aikoinaan en pelosta vaatinut edes lakisääteistä minimielatusmaksua. Nyt on aina lasten isän mielialoista riippuvaista, saavatko he jotain "ylimääräistä". No, mopokortti ja mopo olisivat minulta jääneet tytölle hommaamatta ja reissullekin ovat lapset isänsä kanssa päässeet muutaman kerran, että ihan hyvä sekin.

      Kyllä minä kotona tekemistä keksisin vaikka kuinka, ei tulisi aika pitkäksi. Tärkeimpänä "urana" elämässäni olen pitänyt äitinä olemista ja kotiäitivuosia (joiden takia tuo ammatillinen ura sitten lopahtikin, ilmeisesti). Näyttävät nuo lapset nytkin tykkäävän, kun tuoreitten sämpylöitten tuoksu tuntuu nenään jo pihalle, kun tulevat koulusta kotiin :-) Mutta kyllä Siiri jo parin viikon päästä viimeistään alkaa kysellä, että millon menet töihin. Silloin aina vähän sydämessä vihlaisee, se kun ei ole tuo töihinmeno omasta tahdosta kiinni. Valitettavasti.

      Poista
    2. Niinhän se tietysti on, että raha se eniten rassaa. Onneksi meillä tytöt tottuivat jo pienenä vaatimattomiin oloihin ja reissuillekin ovat päässeet vasta kun itse ovat tienanneet. Nyt olen kiitollinenkin näistä vaatimattomista vuosista. Eivätpä aikuisenakaan vaadi kuuta taivaalta ja tietävät miten euro venytetään. Toinen on kotihoidontuella elävä yksinhuoltaja ja toinen maksaa pienestä (tosi pienestä) palkasta yksin lainaa vanhasta mukavuudettomasta talostaan. Luulen heidän olevan onnellisia, vaikka ei olekaan muotivaatteita, autoja, ulkomaanmatkoja, eikä kalliita harrastuksia.
      Kun minä sairastuin oli nuorempi kaksitoista ja vanhempi viisitoista. Silloin jouduttiin laittamaan koko elämä uusiksi, mutta uskon sen olleen hyväksi opiksi koko sakille.
      Kyllä minä joskus itken, kun ei ole varaa auttaa lapsia tai lapsenlastaan. Aina on ollut ruokaa pöydässä ja vaatteet päällä, vaikka usein puuroa ja kirppiskamaa. Harrastukset on olleet halpoja, ei balettitunteja tai soittoa meidän tytöille. Seurakunnan kerhot ja partio ovat olleet sallittujen listalla halpuutensa vuoksi. Eivät nuo ole aikuisenakaan valittaneet, mutta sellaiset lapset jotka ovat tottuneet paremmalle, eivät tahdo millään pärjätä, jos tulee huono aika esim. opntotuella tai peruspäivärahalla eläminen.
      Minä olen antanut itselleni luvan nauttia kotona olosta, kun itse en asiaa voi muuttaakaan. Näillä mennään ja iloisesti mennäänkin...

      Poista
    3. Isompi tytärkin aina sanoo minulle, että ihan hyvä, että he lapset oppivat rahan arvon, kun sitä ei meidän perheessä ole! Ja topakasti hän jo yrittääkin hankkia omiin menoihinsa rahat itse,kesän oli jäätelökioskilla ja nyt sai iltatyötä lastenhoitajana. Soittotunneista emme luovu missään tianteessa (kai), ne kun on aloitettu yli 10 v. sitten, Venla saa nyt tutkinnon musiikkiopistossa valmiiksi. Onneksi isänsä maksaa tunneista puolet ja minun äitinikin on onneksi auttanut, ihme. Nyt hain apurahaa yhdesät rahastosta, toivottavasti tärppää.

      Sinulla on ihana ja niin hyvä asenne, josta haluan ottaa oppia!

      Poista
  3. Hah, kuulostaa tutulle tuo koiran lenkittäminen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, aika töksähteleväistä menoa se on. Mutta joskus, kun Tarmo on reippaana, saa ihan hienkin pintaan sen kanssa juostessa :-)

      Poista