13.12.2013

Eno

Minulla on eno, Veli-eno, joka asuu Ruotsissa. Eno muutti Ruotsiin 60- ja 70-lukujen taitteessa, taisin olla noin kolmevuotias silloin. Eno oli lapsuuteni tärkein aikuinen ja suurin sankari. Hän oli meillä paljon auttamassa äitiäni ja isääni pientilan töissä, isäni kun sairasti vaikeaa nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Isäni kuoli sitten tuon taudin kaikkiin seuraamuksiin 40-vuotiaana, olin silloin itse juuri täyttänyt yhdeksän. Minun ollessani pieni perheeni elämä oli tosi köyhää ja raskasta, äiti oli katkera ja väsynyt eikä häneltä riittänyt voimia tai halua hyysätä minua, pienintä, eikä ketään muutakaan. Isommat sisarukseni, jotka ovat minusta monta vuotta vanhempia, auttoivat  tilan töissä sen, minkä pystyivät. Minä olin vain vauva, jota ei edes olisi haluttu tähän maailmaan, niin on äitini usein minulle mainostanut.

Mutta minulla oli Veli-eno. Veli-eno oli hauska ja iloinen aina. Jaksoi leikkiä ja hoitaa pientä sirppanaansa, kuten hän yhäkin minua kutsuu. Veli-eno on kertonut, että kaksivuotiaana olisin väkipakolla halunnut lähteä hänen kanssaan tukinajoon hevosella, vaikka pakkasta oli yli parikymmentä astetta. Halusin niin kovasti olla enon mukana kaikessa. Eno on kertonut myös, kuinka olen toilaillut hevosemme jalkojen välissä sen laitumella ollessa, en ole pelännyt yhtään mitään elikoita. Kerran toin pihaan käärmeen kädessäni ja olin ylpeänä esitellyt, että ”kato miten iso mato!”.

Kun Veli-eno muutti työn perässä Ruotsiin, oli minulla aina kauhea ikävä häntä. Muistan lapsuuden suurimpina juhlahetkinä ne, kun eno tuli kesälomille ja toi laivatuliaisia. Jos eno viipyi muidenkin sukulaisten kuin meidän luonamme Suomen-lomillaan, olin hirveän mustasukkainen hänestä serkuilleni. Mökötin enolle ja kaikille. Ymmärsiköhän eno, miksi olin kiukkuinen, ei ole tullut kysyttyä.

Nyt eno on jo vanha mies ja hoitaa dementoitunutta puolisoaan kotona siellä Ruotsinmaalla. Emme ole tavanneet moneen vuoteen, ei muka ole koskaan rahaa matkustaa sinne. Pitäisi lähteä käymään. Aina, kun eno soittaa, hän aloittaa puhelun: ”Mitäs sirppana? Ihana kuulla ääntäsi!” Ja hänen äänensä on yhä yhtä iloinen ja reipas kuin aina, näen hänet heti silmieni edessä naurunrypyt silmissään ja hymynkare suupielessä. Ja piippu. Enon piipputupakan tuoksu on lapsuuteni turvallisin tuoksumuisto.

Tänään kirjoitin Veli-enolle kirjeen jouluksi. Kerroin siinä, miten kovin, kovin tärkeä ihminen hän on minulle ja että rakastan häntä paljon. Ja ikävöin.

8 kommenttia:

  1. Tuli ihan kyyneleet kun luin miten ihana eno sinulla on ja sinä olet varmasti hänelle tärkeä. Hienoa, että kirjoitit hänelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin tuli kyyneleet silmiin, kun muistelin enoa. Onneksi hän on vielä olemassa, jotta pystyin kirjoittamaan tuon kirjeen hänelle.

      Poista
  2. Kirje on hyvä ikävänlievittäjä ja toihan pitää sanottavansa sanoa, kun vielä on siihen mahdollisuus.
    Minun pappani kuoli kun olin kaksi vuotias, eikä selvää muistoa hänestä ole. Jo lukiotyttönä ihastuin aina piipun polttajiin ja flanellipaita sai minut ihastuksiin. Miehessä oli jotain, jos päällä oli flanellipaita ja suussa piippu. Vasta nelikymppisenä sattumalta kuulin, että pappani käytti flanellipaitoja ja poltti piippua, siksi kai sellaiset miehet tuntuivat turvallisilta. Jostain alitajunnasta pienet muistot herättivät turvallisuudentunteen. Vieläkään piippua polttava flanellipaitainen ei voi olla kuin miellyttävä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Piippu tekee symppiksen! Yhtäkkiä todellakin havahduin, että olenko koskaan kertonut enolle, kuinka tärkeä hän on ollut elämässäni. Mitä iloa hänelle on siitä, jos kertoilen näitä hänen hautajaisissaan?

      Poista
  3. Hieno kirje... mikä siinä onkin, että tärkeille ihmisille on joskus niin vaikea kertoa tunteensa, vaikka tietää, että se olis niillekin mieluisaa kuultavaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Minulle iski suoraan sanottuna paniikki, että apua, pakko saada sanotuksi ennen kuin on liian myöhäistä. Mitä iloa on vainajalle kuunnella hautajaisissa hienoja sanoja? Ei hän niitä kuule.

      Poista
  4. Herätti minussakin kirjoituksesi monia ajatuksia. Äitisi puolustuspuhe kaikelle...enkä tarkoita että hänen käytöksensä olisi jotenkin hyväksyttävää, mutta yhtä hyvin äitisi voisi olla VR ja tuntenut elämässään joutuneensa selkä seinään vastaan. Ja tunteiden näyttäminen meille VRläisille on heikkouden näyttämistä. Myös paikka tulla mahdollisesti torjutuksi. Voi lapsiraukkojani! No, eihän kaikki ihan pielessä voi olla kun tulevat jouluksi luokseni...

    Sait enoltasi sitä mitä omilta vanhemmilta pitäisi saada: hyväksyntää. Pelkäsin että kirjoitat loppuun että nyt eno on sitten kuollut. Eihän mikään olekaan liian myöhäistä. Tunteiden näyttäminen jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Helpotus minulle, että mikään ei olekaan liian myöhäistä. Tajusin tuon kaiken ihan yhtäkkiä, ja nyt pystyin kirjoittamaan kirjeen ihan elävälle ihmiselle.
      Äidistä en osaa sanoa. Hän on aina toitottanut, että minun ei olisi pitänyt syntyä, isäni oli pakottanut, että aborttia ei tehty. Ja että elämä isäni kanssa oli pelkkää tuskaa ja vaivaa. Ja että hän ei ikinä ole rakastanut ketään. En tiedä.

      Poista