Eno

Minulla on eno, Veli-eno, joka asuu Ruotsissa. Eno muutti Ruotsiin 60- ja 70-lukujen taitteessa, taisin olla noin kolmevuotias silloin. Eno oli lapsuuteni tärkein aikuinen ja suurin sankari. Hän oli meillä paljon auttamassa äitiäni ja isääni pientilan töissä, isäni kun sairasti vaikeaa nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Isäni kuoli sitten tuon taudin kaikkiin seuraamuksiin 40-vuotiaana, olin silloin itse juuri täyttänyt yhdeksän. Minun ollessani pieni perheeni elämä oli tosi köyhää ja raskasta, äiti oli katkera ja väsynyt eikä häneltä riittänyt voimia tai halua hyysätä minua, pienintä, eikä ketään muutakaan. Isommat sisarukseni, jotka ovat minusta monta vuotta vanhempia, auttoivat  tilan töissä sen, minkä pystyivät. Minä olin vain vauva, jota ei edes olisi haluttu tähän maailmaan, niin on äitini usein minulle mainostanut.

Mutta minulla oli Veli-eno. Veli-eno oli hauska ja iloinen aina. Jaksoi leikkiä ja hoitaa pientä sirppanaansa, kuten hän yhäkin minua kutsuu. Veli-eno on kertonut, että kaksivuotiaana olisin väkipakolla halunnut lähteä hänen kanssaan tukinajoon hevosella, vaikka pakkasta oli yli parikymmentä astetta. Halusin niin kovasti olla enon mukana kaikessa. Eno on kertonut myös, kuinka olen toilaillut hevosemme jalkojen välissä sen laitumella ollessa, en ole pelännyt yhtään mitään elikoita. Kerran toin pihaan käärmeen kädessäni ja olin ylpeänä esitellyt, että ”kato miten iso mato!”.

Kun Veli-eno muutti työn perässä Ruotsiin, oli minulla aina kauhea ikävä häntä. Muistan lapsuuden suurimpina juhlahetkinä ne, kun eno tuli kesälomille ja toi laivatuliaisia. Jos eno viipyi muidenkin sukulaisten kuin meidän luonamme Suomen-lomillaan, olin hirveän mustasukkainen hänestä serkuilleni. Mökötin enolle ja kaikille. Ymmärsiköhän eno, miksi olin kiukkuinen, ei ole tullut kysyttyä.

Nyt eno on jo vanha mies ja hoitaa dementoitunutta puolisoaan kotona siellä Ruotsinmaalla. Emme ole tavanneet moneen vuoteen, ei muka ole koskaan rahaa matkustaa sinne. Pitäisi lähteä käymään. Aina, kun eno soittaa, hän aloittaa puhelun: ”Mitäs sirppana? Ihana kuulla ääntäsi!” Ja hänen äänensä on yhä yhtä iloinen ja reipas kuin aina, näen hänet heti silmieni edessä naurunrypyt silmissään ja hymynkare suupielessä. Ja piippu. Enon piipputupakan tuoksu on lapsuuteni turvallisin tuoksumuisto.

Tänään kirjoitin Veli-enolle kirjeen jouluksi. Kerroin siinä, miten kovin, kovin tärkeä ihminen hän on minulle ja että rakastan häntä paljon. Ja ikävöin.