Minulla on eno, Veli-eno, joka asuu Ruotsissa. Eno muutti
Ruotsiin 60- ja 70-lukujen taitteessa, taisin olla noin kolmevuotias silloin.
Eno oli lapsuuteni tärkein aikuinen ja suurin sankari. Hän oli meillä paljon auttamassa äitiäni
ja isääni pientilan töissä, isäni kun sairasti vaikeaa nivelreumaa ja oli lähes
liikuntakyvytön. Isäni kuoli sitten tuon taudin kaikkiin seuraamuksiin
40-vuotiaana, olin silloin itse juuri täyttänyt yhdeksän. Minun ollessani pieni
perheeni elämä oli tosi köyhää ja raskasta, äiti oli katkera ja väsynyt eikä
häneltä riittänyt voimia tai halua hyysätä minua, pienintä, eikä ketään
muutakaan. Isommat sisarukseni, jotka ovat minusta monta vuotta vanhempia,
auttoivat tilan töissä sen, minkä
pystyivät. Minä olin vain vauva, jota ei edes olisi haluttu tähän maailmaan,
niin on äitini usein minulle mainostanut.
Mutta minulla oli Veli-eno. Veli-eno oli hauska ja iloinen
aina. Jaksoi leikkiä ja hoitaa pientä sirppanaansa, kuten hän yhäkin minua
kutsuu. Veli-eno on kertonut, että kaksivuotiaana olisin väkipakolla halunnut
lähteä hänen kanssaan tukinajoon hevosella, vaikka pakkasta oli yli
parikymmentä astetta. Halusin niin kovasti olla enon mukana kaikessa. Eno on
kertonut myös, kuinka olen toilaillut hevosemme jalkojen välissä sen laitumella
ollessa, en ole pelännyt yhtään mitään elikoita. Kerran toin pihaan käärmeen
kädessäni ja olin ylpeänä esitellyt, että ”kato miten iso mato!”.
Kun Veli-eno muutti työn perässä Ruotsiin, oli minulla aina
kauhea ikävä häntä. Muistan lapsuuden suurimpina juhlahetkinä ne, kun eno tuli
kesälomille ja toi laivatuliaisia. Jos eno viipyi muidenkin sukulaisten kuin
meidän luonamme Suomen-lomillaan, olin hirveän mustasukkainen hänestä
serkuilleni. Mökötin enolle ja kaikille. Ymmärsiköhän eno, miksi olin
kiukkuinen, ei ole tullut kysyttyä.
Nyt eno on jo vanha mies ja hoitaa dementoitunutta
puolisoaan kotona siellä Ruotsinmaalla. Emme ole tavanneet moneen vuoteen, ei
muka ole koskaan rahaa matkustaa sinne. Pitäisi lähteä käymään. Aina, kun eno
soittaa, hän aloittaa puhelun: ”Mitäs sirppana? Ihana kuulla ääntäsi!” Ja hänen
äänensä on yhä yhtä iloinen ja reipas kuin aina, näen hänet heti silmieni edessä
naurunrypyt silmissään ja hymynkare suupielessä. Ja piippu. Enon piipputupakan tuoksu on lapsuuteni turvallisin tuoksumuisto.
Tuli ihan kyyneleet kun luin miten ihana eno sinulla on ja sinä olet varmasti hänelle tärkeä. Hienoa, että kirjoitit hänelle!
VastaaPoistaMinullekin tuli kyyneleet silmiin, kun muistelin enoa. Onneksi hän on vielä olemassa, jotta pystyin kirjoittamaan tuon kirjeen hänelle.
PoistaKirje on hyvä ikävänlievittäjä ja toihan pitää sanottavansa sanoa, kun vielä on siihen mahdollisuus.
VastaaPoistaMinun pappani kuoli kun olin kaksi vuotias, eikä selvää muistoa hänestä ole. Jo lukiotyttönä ihastuin aina piipun polttajiin ja flanellipaita sai minut ihastuksiin. Miehessä oli jotain, jos päällä oli flanellipaita ja suussa piippu. Vasta nelikymppisenä sattumalta kuulin, että pappani käytti flanellipaitoja ja poltti piippua, siksi kai sellaiset miehet tuntuivat turvallisilta. Jostain alitajunnasta pienet muistot herättivät turvallisuudentunteen. Vieläkään piippua polttava flanellipaitainen ei voi olla kuin miellyttävä:)
Niin! Piippu tekee symppiksen! Yhtäkkiä todellakin havahduin, että olenko koskaan kertonut enolle, kuinka tärkeä hän on ollut elämässäni. Mitä iloa hänelle on siitä, jos kertoilen näitä hänen hautajaisissaan?
PoistaHieno kirje... mikä siinä onkin, että tärkeille ihmisille on joskus niin vaikea kertoa tunteensa, vaikka tietää, että se olis niillekin mieluisaa kuultavaa...
VastaaPoistaNiin. Minulle iski suoraan sanottuna paniikki, että apua, pakko saada sanotuksi ennen kuin on liian myöhäistä. Mitä iloa on vainajalle kuunnella hautajaisissa hienoja sanoja? Ei hän niitä kuule.
PoistaHerätti minussakin kirjoituksesi monia ajatuksia. Äitisi puolustuspuhe kaikelle...enkä tarkoita että hänen käytöksensä olisi jotenkin hyväksyttävää, mutta yhtä hyvin äitisi voisi olla VR ja tuntenut elämässään joutuneensa selkä seinään vastaan. Ja tunteiden näyttäminen meille VRläisille on heikkouden näyttämistä. Myös paikka tulla mahdollisesti torjutuksi. Voi lapsiraukkojani! No, eihän kaikki ihan pielessä voi olla kun tulevat jouluksi luokseni...
VastaaPoistaSait enoltasi sitä mitä omilta vanhemmilta pitäisi saada: hyväksyntää. Pelkäsin että kirjoitat loppuun että nyt eno on sitten kuollut. Eihän mikään olekaan liian myöhäistä. Tunteiden näyttäminen jne.
Niin. Helpotus minulle, että mikään ei olekaan liian myöhäistä. Tajusin tuon kaiken ihan yhtäkkiä, ja nyt pystyin kirjoittamaan kirjeen ihan elävälle ihmiselle.
PoistaÄidistä en osaa sanoa. Hän on aina toitottanut, että minun ei olisi pitänyt syntyä, isäni oli pakottanut, että aborttia ei tehty. Ja että elämä isäni kanssa oli pelkkää tuskaa ja vaivaa. Ja että hän ei ikinä ole rakastanut ketään. En tiedä.