Koira on aiheuttanut vakavia muutoksia

Onhan tämä työttömyys ja tarpeettomuus tietenkin ihan syvältä sieltä. Kuitenkin väitän, että tämän työttömyysjaksoni ansiosta olen saanut jopa useita vuosia lisää elinaikaa aikaisempaan verrattuna. En pelkän työttömyyden ansiosta kylläkään, vaan pääsyyllinen maata rojottaa tuossa ovenedusmatolla: oranssinvärinen suomenpystykorva nimeltään Tarmo.

Heräsin oikeastaan kunnolla huomaamaan tuon asian tänään, kun 15 asteen pakkasessa mennä hömpöttelimme metsäpolulla Tarmon kanssa. Meidän lenkkimme ovat sellaisia, että välillä, etenkin alkumatkasta, juoksemme täysillä (tai ei koira todellakaan juokse täysillä silloin, jos minä juoksen: jos olette nähneet pystykorvan menevän metsässä raketin lailla, voitte arvata, ettei siinä joku Saretska matkassa pysyisi). Sitten yhtäkkiä koiran täytyy pysähtyä kuin seinään tonkimaan ja tutkimaan ja haistelemaan jotain risukasaa tai mätästä. Siinä sitten meikä huohottaa ja odottelee ja sitten kohta taas hyökätään matkaan. Välillä saatamme hölkätä mukavasti suht’ pitkänkin pätkän rauhallisempaa vauhtia. Tällaista joka arkipäivä tunnista puoleentoista, pikkulenkkejä ei lasketa.

Pointtini on se, että vielä viime talvena ja aina niin kauan kuin muistan, olen VIHANNUT kylmyyttä. Olen INHONNUT sadetta. Olen KAMMOKSUNUT tuulta ja tuiskua. Nyt tänään tajusin, että 15 astetta pakkasta ei tunnu missään. On kivan raikas keli ja henki kulkee (mulla on astma). Ennen en lähtenyt näin ”kovalla” pakkasella ulos kuin pakon edessä, ja viimeistään takaisin sisätiloihin tullessa oli astmakohtaus päällä, jos oli jostain syystä unohtunut lääke ottaa ennen uloslähtöä. Nyt en tänäänkään muistanut sitä lääkettä ottaa, mutta kotiin tultua ei alkanut yhtään mikään pihistä eikä vinkua keuhkoissa! Minulla on kunto kohonnut!

Koko viime syksyäkin kun ajattelen, niin ei ne sateet eivätkä tuuloset lenkkeilyämme haitanneet. Aina oli mukava koiran perässä pykittää, no paitsi ei silloin ennen joulua, kun olin flunssassa ja kuumeessa. Silloin piti mennä sisulla. Mutta kaiken kaikkiaan muutos on valtava: ennen olin aivan täydellinen sohvaperuna, nyt on oikein tarve päästä ulos happea haukkaamaan ja liikkumaan! Kukaan, joka minut on tuntenut ennen Tarmon aikaa, ei varmaan voisi kuvitella tätä todeksi. Ja jos tehtäisiin jokin kunnonmittaus, niin ero entiseen olisi varmaan – öö, miljoona prosenttia.

Niin, kunto kun on parantunut, niin varmaan odotettavissa oleva elinikäkin on pidentynyt (ihan kuin muka haluaisin jotain pitkää ikää). Nyt tietenkin voi joku ihmetellä, että miten se työttömyys tähän sitten liittyy? No, kun aamu, iltapäivä- ja iltalenkit ovat hoitaneet nuo tyttöset ja mies. Kun olin vielä töissä, en juoksennellut Tarmon lenkityksissä kuin joskus vain muiden mukana. Minua ei ollut tuohon puuhaan vastuutettu ollenkaan. Niin kai se touhu olisi rutiinilla jatkunut, ellei olisi tullut tätä pakollista kotonaoloa päiväsaikaan, että joutaa koiraa kuljettelemaan J

Päivittäinen koiran kanssa liikkuminen ja seurustelu ovat tasanneet myös mielialojani, huomaan sen. Se kummasti virkistää mieltä, kun näkee, miten eläin riemuiten kirmailee ja hymy huulessa pistelee menemään tuolla pusikoissa. En ollenkaan ole päiväkausiksi enää vajonnut synkkään toivottomuuteen, kuten usein ennen kävi. Vannomatta paras, ettei niin tule käymään enää, mutta luulen ainakin, että tämä tasaisempi olotila on suurelta määrin tuon koiran aiheuttama. On aina joka päivä sellaisia hyvän olon piikkejä ja lämpimiä ailahduksia sydämessä. Tosin tietenkin Sulo saa sydämessäni aikaan ne kaikista lämpimimmät läikähdykset :D

Sellainen valmentaja mulla on täällä. Oikein fyysisen ja henkisen kunnon valmentaja samassa paketissa. Oranssissa karvaboksissa :D

Sunnuntaina oli vielä näin harmaa päivä,
tänään Tarmon turkki kimalsi kultaisena auringossa.