Onko Viro kirosana?

Hihii! Kävimme hääpäiväristeilyllä! Meillä on jo sellainen "perinne" viettää hääpäiväämme laivalla. Nyt oli neljäs sellainen. Voisin kertoa paljonkin tuosta reissusta, esim. miten oli aika hauska katsoa, kun yhden polttariporukan matkanjohtaja könttäsi pitkin bussin käytävää. Se matkanjohtaja oli ihan kaunis, nuori nainen, mutta neliveto päällä aika huvittava. Nojoo.

No ei siinä sen kummempaa. Syötiin illallinen. Mulla ei taaskaan ollu makuaistia, kiva :(. No onneksi sitten aamupalalla oli. Maista käytiin lempisukulaiselleni ylioppilaslahja, siihen meni melkein koko matkabudjetti. Mukava reissu. Rakkaani sai kopan kaljaa, kun auttoi yhtä tyyppiä, kun sen kamat levis pitkin matinvatia siellä laivassa. Se tyyppi oli sitä meidän bussin polttariporukkaa. Ja arvatkaa mitä: ei ne polttarit varmaan menny ihan kohilleen, sillä puolet siitä porukasta ei tullu enää takaisin  sillä samalla bussilla. Lieköhän niitä häitä tuleekaan? No eipä tuo minulle kuulu.

Joka tapauksessa oli ihana päästä kotoa pois vaikka päiväksi edes. Jos en saa työpaikkaa seuraavan vuoden aikana, niin tämä meidän perinne katkeaa: ensi vuonna ei ole rahaa lähteä mihinkään. Arto, tuo puolisoni, sanoi, että on niin ihana nähdä minut iloisena ja virkeänä. Niin minustakin oli ihana nähdä itse itseni.

Saretska on lähtenyt ihan ulos!

Tänään muistelen ihania muistoja

Tänään on nelivuotishääpäivämme. Sehän on jo jonniin verran, kun ajatellaan, ettei ole tunnettukaan toisiamme kuin alle viisi vuotta. Yli nelikymppiset silloin tempastiin ”teinikihloihin” kuukauden seurustelun jälkeen! Puoliso oli tosin jo tuolloin ihan aikuinen henkisestikin, mutta minä, ikävä tunnustaa, olin jopa keskenkasvuisempi kuin tavallinen teini-ikäinen. Liekö tuota kehitystä vieläkään paljon tapahtunut. Täytyy nostaa kuvitteellista hattua korkealle, että mies jaksoi silloin ja on jaksanut tänne saakka katsella meikäläistä pipipäätä. Hänelle kun ihmettelen tuota joskus, niin hän vain tuumaa, että oli se elämä aika tylsää oikeastaan ennen kuin minuun tutustui. Että nyt ei ole kuulemma ainakaan tylsää. Onkohan se hyvä asia?

Olen tosi kiitollinen, että olen saanut puolisoni kaltaisen kannustavan ja rakastavan kumppanin. Lapsenikin hän on hyväksynyt kuin omansa. Jos taivaan isä on olemassa, niin kai olen jotain oikeinkin tehnyt, koska hän puolisoni elämäntielleni ohjasi. En tosiaan tehnyt suhdettamme helpoksi silloin alussakaan, mutta rauhallisesti rakkaani suhtautui ihmeellisiin rimpuiluihini. Nytkin hän jaksaa tukea ja kannustaa, kun olen tässä työttömyyskurimuksessa. En ole kertaakaan kuullut hänen suustaan syytöksen sanaa. Voi kunpa voisin joskus olla hänelle vastavuoroisesti samanmoinen!

Kaunis keväinen päivä on tämäkin samoin kuin vuonna 2008, jolloin häitämme vietettiin. Mukavia, ihania muistoja! J

Kaikki rojut pitkin pöytää.

Kiintoisia kysymyksiä

Sain yllätyksekseni blogihaasteen Millanilta, kiitos! Nyt onkin sopiva aika vastailla kysymyksiin ja tehdä omia, joten asiaan. Millan kysyi:

1. Mitä syöt mieluiten?
Ruokaa. Kaikki kelpaa vähän liiankin hyvin. Paitsi en ehkä söisi tappaiskeittoa, jos sellaista tarjottaisiin.

2. Missä olet hyvä?
Ohhoh. ???? En osaa sanoa. En kai missään.

3. Mikä aisteista on sinulle tärkein?
Makuaisti. Allergiajuttujen takia minulla ei yleensä ole haju- eikä makuaistia, ja siksi siitä on tullut niin tärkeä. Harmittaa älyttömästi, kun aina se makuaisti on silloin poissa, kun saa jossain jotain oikein ihania herkkuja.

4. Jos voisit muuttaa elämässäsi yhden asian, mikä se olisi?
Vaihtaisin päänsisukseni (ks. esim. kohta 2).

5. Jos voisit antaa jollekin lahjaksi ihan mitä tahansa, mitä antaisit ja kenelle?
Hanu Luukkaiselle yliluonnolliset kyvyt lopettaa kaikki eläinrääkkäys.

6. Lempivuodenaikasi?
Alkukevät.

7. Lempieläimesi?
Yllätys, yllätys: Sulo-poikakissa!

8. Millaisista elokuvista pidät?
Tätä nykyä sellaisista, joista ei tule paha mieli, esim. Piukat paikat tai Kovasikajuttu (jota en tosin ole vielä päässyt näkemään).

9. Mikä sinussa on eniten muuttunut sitten nuoruusvuosiesi?
Paino. Luonne ei ole valitettavasti kehittynyt juuri lainkaan.

10. Missä olet onnellisimmillasi?
Erämaassa tiettömän taipaleen takana ja joskus Urimolla lammen rannalla (lapsuuskoti).

11. Mistä olet kiitollinen?
Terveistä ja ihanista lapsista, puolisosta ja tietenkin Sulo-poikakissasta! J

Haastehan jatkuu siten, että tehdään omat 11 kysymystä ja lähetetään ne vuorostaan 15 blogistille. Huomaan lukevani  enimmäkseen sellaisia blogeja, joiden kirjoittajat ovat jo haasteen saaneet, joten 15:tä haastettavaa ei minulla ole. Olen nimittäin aika uusi täällä blogimaailmassa enkä ole löytänyt vielä kaikkia minua kiinnostavia blogeja. Mutta paiskaanpa  kysymyksilläni seuraavia kiintoisia blogisteja: Sunnuntai Ratsastaja, Noora, Venla, Ginger, Pulla, Miumiu, Macy, Toivoton työtön.

1. Kenet haluaisit tavata?
2. Asia, joka on sinusta ärsyttävä tai rasittava?
3. Oletko sisimmältäsi maalais- vai kaupunkilaisihminen? Perustelu.
4. Meri vai järvi? Perustelu.
5. Lempisukulaisesi?
6. Mikä on sinusta mukavin kotityö eli taloustyö?
7. Mikä voimaannuttaa sinua?
8. Mitä haluaisit tehdä tai missä käydä tänä kesänä?
9. Paras lukemasi kirja?
10. Mikä luonteenpiirteesi on sinulle tunnusomaisin?
11. Mikä on kukan tehtävä? ;)

Mukavaa päivää kaikille! Minulla on tänään suorastaan juhlapäivä, kun leikkuutan hiukseni, jotka ovat säästösyistä saaneet rönsyttyä useita kuukausia. Jihuu!
Niin ja vielä sen verran, että ei tuo minun Wordini oikein synkannut yhteen tämän ohjelman kanssa, jolla nämä blogikirjoitukset julkaistaan, joten nuo luettelot jäivät rumaksi. So not. Meinas hermot männä.

Rehellisyyden nimissä: tätähän sitä Saretska ihan mieluiten söisi :)

Iloinen yllätys ja itku kurkussa

Kylläpäs tuntui mukavalta saada blogihaaste Millanilta! Ihmettelin ihan, että oikeinko tosiaan tuo Saretska tuossa minua tarkoittaa, mutta kyllä, totta se on J Tunnen täällä blogimaailmassa(kin) itseni usein niin ulkopuoliseksi, että ihmettelen suuresti, jos joku huomioi. Niin että kiitosta kovasti!  Vastaan heti, kun saan sen verran keskityttyä, että kystyn ja pykenen.

On taas ollut ja on niin äärettömän ahdistunut olo, ettei tosikaan. Tällä kertaa mielessä kummittelee sen 8-vuotiaan tytön kohtalo, jonka hänen isänsä pahoinpiteli kuoliaaksi. En pystynyt katsomaan niitä Ruotsin pikkuprinsessan ristiäisiäkään yhtään vaikka meinasin, kun alkoi itkettää valtoimenaan. Ei voi pieni pääni tajuta tätä maailman pahuutta. Ja minulla kun sattuu olemaan melko hyvä mielikuvitus, niin kaikki kauhukuvat nousevat väkevinä silmieni eteen, vaikken tosiaan niitä kutsu. Ja sitten kun en usko oikein tuonpuoleiseenkaan, niin tuntuu vielä pahemmalta, kun ei voi lohduttautua, että nyt sillä pikkuraukalla ei ole enää hätää eikä kukaan hakkaa ja saa olla onnellisena taivaassa. Voi apua.

Joskus oikeasti tuntuu, että tätä maailman pahuutta on sietämätöntä kestää. Mikä se sellainen jumalakin muka on, joka antaa kiduttaa ja tappaa lapsia ja eläimiä? Ei jummarra.

Kauhua ja ahdistusta

Alkaa lähestyä päivä, jolloin Saretskan talous syöksyy johonkin, vielä käsittämättömään mustaan aukkoon ja katastrofiin, jota pelottaa ajatellakin. Nimittäin jos ei työpaikkaa jonkin ihmeen kaupalla ala tipahtaa. Näillä näkymillä ei tipahda. Viimeaikaiset hakemukseni ovat ikään kuin hävinneet johonkin; minkäänlaista vastareaktiota en ole yhdestäkään hakemuksestani saanut. Kaipa minut katsotaan liian vanhaksi ja liian pitkäaikaistyöttömäksi, jotta edes haastatella kannattaisi.

Olen alkanut öisin nähdä painajaisia tai ainakin sellaisia lievää voimakkaammin ahdistavia unia. Aamulla silmät rävähtävät kerralla auki ja rintaan pamahtaa välittömästi kauhunsekainen ahdistus. Aamulla joskus suoraan sanottuna harmittaa, että pitikin herätä taas. No, yhtenä yönä olin tosin nähnyt unissani jotain tosi hauskaa ja pitänyt vissiin kunnolla lystiäkin, koska rakkaani oli yöllä herännyt siihen, että peittoni alla oli raikunut laulu ja nauru! Olin kuulemma laulellut venäjäksi ja välillä hirveästi hihittänyt. Olinkohan niiden Buranovon mummojen luona Udmurtiassa? Harmi, etten muista. Mutta yleensä siis työttömyys ja rahattomuus kulkevat mukanani unimaailmassakin, ei mitenkään kehuttavan riemastuttavaa.

Tulossa on mukavat sukujuhlat uuden ylioppilaan kunniaksi. Rakastan sitä tyttöstä aivan hirveästi, joten todellakin haluan mennä onnittelemaan ja juhlimaan hänen saavutustaan. Mutta sydäntäni puristaa kauhu, kun ajattelen noita lakkiaisia: montakohan kertaa saan häpeästä hikoillen ja punastellen selitellä työttömyyttäni? Vielä kuukausi sitten ajattelin, että varmaan voin jo noihin juhliin mennä pystypäin, koska saan kertoa olevani jossain työpaikassa. Hah.

Tämänkin päivän suunnitelmat menivät pieleen. Olemme teinin kanssa kahdestaan kotona ja ajattelin käyttää viime typo-harjoittelupaikasta saamani loput liikuntasetelit elokuvalippuihin (siksi juuri tänään, koska koko perheen voimin ei ole varaa kuviin mennä). Mutta eihän täältä ¤#$:n korvesta pääse pyhäpäivänä ilman omaa autoa mihinkään. No, ulkona on kuitenkin kaunis sää: passaa mennä ihailemaan, miten rikkaruohot iloisesti valtaavat perennapenkkiä. Jess!

Nämä ihanuudet kävivät minua (ilmeisesti) ilahduttamassa
tässä yhtenä yönä.

Täällä Sulo, mau!

Emännän elämä on niin tylsää eikä sillä ole mitään tähdellistä asiaakaan, joten sainpahan minä, Sulo-poikakissa, välillä puheenvuoron. Hyvä, sillä nuo emännän jutut ovatkin aina sitä ihme angstaamista tai muuten vain jotain kummaa höpinää: työttömyys ja työttömyys, mitä se sekin oikein on? Pyydystäisi vaikka hiiriä, jos tuntee itsensä liian toimettomaksi. Tai rahattomuus. Mitä se sitten on olevinaan? Mulla ainakin on aina kupissa ruokaa ja pehmeä peti, vaikkei yhtään rahaa ole ikinä taskussa tai tassussa ollut. Turkissa ei edes taskuja olekaan ja se on kyllä hyvä, koska ei niillä mitään tekisi.

Emäntä tosiaan aina tuntuu valittavan siitä jostain työttömyydestään. Minusta se taas on tosi hyvä juttu. Ennen, kun äiskä oli töissä, jouduin aina koko päivän olemaan sisällä ja yksin kotona odottamaan, että joko hän tai nuo pienemmät perheenjäsenet tulisivat kotiin minua palvelemaan, päästämään ulos ja sisään ja silittelemään, jos sitä haluan. Nyt, kun äiskä on aina kotona, saan palvelua 24/7, kuten oikealle kissalle kuuluukin. Menen ja tulen, kuten lystään ja aina on ovenaukaisija paikalla. Eikö siinä ole ihmiselle tärkein tehtävä, mitä kuvitella saattaa, kun saa minua hoitaa? Palkkaakin minulta saa ja paljon parempaa kuin jokin raha (olen nähnyt, paperilippusia ja metallinpalasia, ei niitä voi edes syödä!): minä saatan mennä syliin vähäksi aikaa ja kehrään tai ihan tillustan, kun olen oikein tyytyväinen. Ja olenhan minä niin kaunis katsellakin, että sen jo pelkästään luulisi olevan riittävän ihana palkka, niin että sietäisi olla onnellinen eikä naama nurinpäin hinkua jonnekin muualle töihin! Täytyy nyt kyllä tähän samaan hengenvetoon todeta, että on emännän työpanoksessa hieman huomautettavaa: yöllä se ei millään nouse päästämään minua pihalle, vaikka kuinka kaivautuisin sen peiton alle rapsimaan, ravaisin sen päällä edestakaisin tai pudottelisin sen kännykän ja silmälasit yöpöydältä. Isäntä on yövuorossa paljon ahkerampi ja nousee herkemmin ylös. Muutenkin hyvä, kun se nousee aina viimeistään viideltä minua ulos päästämään. Siinä mielessä on hieno homma, että kuitenkin isäntä siellä ihmisten mielestä tärkeissä töissä käy.

Tämä kevät on mielestäni ihan parasta aikaa. On mukava kyttäillä ruohikossa kaikenlaisia ötököitä ja pikkujyrsijöitä. Olen yrittänyt lintujakin napata, mutta harmi, kun niillä on ne siivet, meinaavat järjestään karata nenän edestä. Eilen sain naapurin pihasta päästäisen ja kannoin sen isännän eteen, että näkisi miten taitava olen ja ymmärtäisi taas kehua. Eihän se tajunnut yhtään mitään: nappasi minut kainaloon ja kantoi sisälle! Se himputin päästäinen piipersi takaisin naapurin pihaan pensasaidan läpi. No, en minä sitä olisi syönyt muutenkaan, mutta olisi ollut mukava leikkiä sen kanssa. Yleensä äiskä kyllä kauheasti kehuu minua, kun tuon sille myyräpaisteja. Näin sitä meikäkissakin osallistuu perheen elatukseen, vaikka eihän se toki velvollisuuksiini kuuluisi.

Minä jatkan nyt päiväunia ja sööttinä olemista. Rankkaahan tämä elämäni tietenkin on, kun joutuu perheen mielenterveyshoitajanakin toimimaan, mutta menköön, kun hyvin kerta puolestaan minua hoitavat. Ja isäntä kehtaakin vielä sanoa: ”On eräillä helppoa!” Höh.

Minä, komea Sulo-poikakissa, omenapuun alla.

Reissussa

Tänään oli viimeinen päivämäärä uusia työnhakuni te-toimistossa. Tein siis oikein kaupunkireissun. Ei ihan hevillä tule lähdettyä täältä tuonne isolle kirkolle, kun bussimatka edestakaisin maksaa 16 euroa, joten oikeastaan vähän kyrsi lähteä pelkän työkkärin takia. Kivahan olisi samalla shoppaillakin siellä Jyväskylän kaupoissa, mutta kun rahaa ei ole, niin turha mennä kauppoihin mieltänsä pahoittamaan.

Ensimmäinen yllätys reissullani tuli jo, kun siirryttiin täältä pohjoisemmalta kasvuvyöhykkeeltä kaupungin puolelle: siellä oli jo ihan vihreät lehdet puissa! Meillä vasta aivan hennosti jos ollenkaan vihertää. Ihan kuin olisin tullut etelänmaille. Harmitti, etten ottanut kameraa mukaan, olisin voinut esitellä perheellekin, että muutaman kymmenen kilometrin päässä on jo kesä!

Työkkärissä satuin ohimennen näkemään paria entistä työkaveria, olen nimittäin itsekin entinen työkkärin täti. Tuo kohtaaminen oli toinen ilon aihe, sillä kumpikaan ei alkanut ensimmäisenä kysellä työtilanteesta: ehkäpä se on aika ilmeistä, mikä tilanteeni on, jos seisoskelen jonottamassa työvoimaneuvojan ovella, hah. Ihan hyö juttelivat kuin immeinen immeiselle, hämmästyttävää!

Kolmas iloinen yllätys oli itse työnhaun uusiminen. Tiesin toki, että ei sieltä reissulta palata kotiin työpaikka plakkarissa, mutta että virkailija ihan oikean ja aidon tuntuisesti symppasi tilannettani. Tuntui kuin hän olisi VÄLITTÄNYT, vaikkei välittänytkään minulle työpaikkaa. Katsoi vakavasti syvälle silmiini ja muistutti, että  elämässäni on kuitenkin paljon hyviä asioita. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta se tapa, jolla hän painotti sanomistaan, kouraisi sydämestä. Ja vieläpä hän vakuutti minulle, että minä varmasti vielä työllistyn. Tiedän, tiedän: varmaan hän sanoo samat sanat jokaiselle muullekin asiakkaallensa, mutta minä otin – ainakin hetkeksi – nuo sanat totena mekkooni ja nyt tutkiskelen niitä sydämessäni ja koetan pitää ne mielessäni.

Se siellä te-toimistossa asioimisessa on erityisen virkistävää, että kukaan ei äimistele ja hämmästele työttömyyttäni. Meitä on täällä Keski-Suomessa(kin) nimittäin aika monta. Ihan tunsin itseni tänään oikeaksi ja tavalliseksi ihmiseksi. Kannatti lähteä reissuun J