Tänään muistelen ihania muistoja

Tänään on nelivuotishääpäivämme. Sehän on jo jonniin verran, kun ajatellaan, ettei ole tunnettukaan toisiamme kuin alle viisi vuotta. Yli nelikymppiset silloin tempastiin ”teinikihloihin” kuukauden seurustelun jälkeen! Puoliso oli tosin jo tuolloin ihan aikuinen henkisestikin, mutta minä, ikävä tunnustaa, olin jopa keskenkasvuisempi kuin tavallinen teini-ikäinen. Liekö tuota kehitystä vieläkään paljon tapahtunut. Täytyy nostaa kuvitteellista hattua korkealle, että mies jaksoi silloin ja on jaksanut tänne saakka katsella meikäläistä pipipäätä. Hänelle kun ihmettelen tuota joskus, niin hän vain tuumaa, että oli se elämä aika tylsää oikeastaan ennen kuin minuun tutustui. Että nyt ei ole kuulemma ainakaan tylsää. Onkohan se hyvä asia?

Olen tosi kiitollinen, että olen saanut puolisoni kaltaisen kannustavan ja rakastavan kumppanin. Lapsenikin hän on hyväksynyt kuin omansa. Jos taivaan isä on olemassa, niin kai olen jotain oikeinkin tehnyt, koska hän puolisoni elämäntielleni ohjasi. En tosiaan tehnyt suhdettamme helpoksi silloin alussakaan, mutta rauhallisesti rakkaani suhtautui ihmeellisiin rimpuiluihini. Nytkin hän jaksaa tukea ja kannustaa, kun olen tässä työttömyyskurimuksessa. En ole kertaakaan kuullut hänen suustaan syytöksen sanaa. Voi kunpa voisin joskus olla hänelle vastavuoroisesti samanmoinen!

Kaunis keväinen päivä on tämäkin samoin kuin vuonna 2008, jolloin häitämme vietettiin. Mukavia, ihania muistoja! J

Kaikki rojut pitkin pöytää.