Liian helpoksi meni

Sain nyt sitten sen taloushallinnon harjoittelupaikan. Tietenkään täällä Uuraisilla ei ole mitään sellaisia paikkoja (no ehkä kunnanvirasto, mutta sinne ei minua saa kirveelläkään), ja loppujen lopuksi paikka löytyi eräästä isännöintitoimistosta Saarijärveltä. Tulihan siinä sitten ihmetystä ja mutkia matkaan, kun aloin katsella kulkuyhteyksiä: Meiltähän on lyhyempi matka Saarijärvelle kuin Jyväskylään. Ajattelin, että Uuraisten ja Saarijärven välille siis seutulippu maksaa korkeintaan saman verran kuin Jyväskylään, 115 €. Hohoo! Sellaista lippuapa ei ole olemassakaan! Täytyisi ostaa sen vyöhykkeen lippu, joka kattaa seudun Jyväskylästä Saarijärvelle, jotta pääsisi kulkemaan siitä puolesta välistä Saarijärven suuntaan: 137 €! On aika suolainen hinta maksaa harjoittelustaan, josta ei mitään palkkaa itse saa.

Mutta nytpä täytyy kehua naapuriaan: Satuin tietämään, että eräs rouva täältä Mansikkamäestä käy Saarijärvellä töissä ja kysyin häneltä kimppakyytiä. Tosin hän on johtavassa asemassa, joten työaikansa eivät ole niin säännölliset kahdeksasta neljään kuin minun harjoittelussani, mutta hän lupasi ottaa minut kimppakyytiin aina, kun vain voi. Jippii! Korvaan hänelle bensoja ja hän saa minusta NIIN kivan matkaseuralaisen (juupa juu).

Sitä minä vain itsessäni ihmettelin, että kun vihdoin olin saanut sen harjoittelupaikan ja olin marssimassa kyseisestä isännöintitoimistosta parkkipaikalle, minulla ei ollut yhtään iloinen vaan tyhjä olo. Onko tässä jo pää ja elimistö niin tottuneet ainaiseen stressiin jostain vaikeuksista, että ei osaa olla, jos ei koko ajan angstaa tai ole stressistä hulluuden partaalla?

Tein tässä muuten yhden vöyhötyksen, jota olen miettinyt varmaan pari vuotta, mutta päättänyt siirtää sen siihen hamaan tulevaisuuteen, kun on töitä ja rahaa harrastaa mokomia vöyhötyksiä: otin tatuoinnin. Koska en taida työllistyä kuuna kullan valkeana, niin menköön viimeisetkin siemenperunat, heh. Alun perin ajattelin sitä Sulon kuva -tatskaa, mutta sitten yht’äkkiä tajusin, mikä se minun kuvani olisi: tietenkin ankh, elämän avain! Minustahan tuli Egypti-fani kerrasta, kun näin pyramidit, ja hyvähän se on olla tuo avain matkassa, että pääsee sitten kissojen taivaaseen. Kotiavaimissakin minulla on avaimenperänä pikku ja isompi ankh.

Niin että viidenkympin villityksessä tässä varmaan jo ollaan.

Tässä se tekeytyy...

 

Lopputulos. Nyt hihattomia toppeja hommaamaan! :D

Tupa tulvillaan

Aloitettiin piparkakkukausi meidän huushollissa. Pyhänseutuun pykäsin taikinan ja eilen leivottiin pienimmän kanssa. Sitten tytöt yhdessä koristelivat. Suhtauduin kovin epäilevästi oudon värisiin sokerikuorrutteisiin, joita teini sekoitteli, mutta ihan hienojahan noista pipareista tuli!

Nyt on sitten ainakin joulun tuoksua saatu kertaalleen kotiin. Toivottavasti tässä vielä tulee leivottua joulujuttuja useampaankin otteeseen ennen joulua. Vähän pelottaa oma olotilani, etten vain menisi masennuksen puolelle liikaa ja jaksaminen loppuisi, kun tuntuu tuo elämä taas tökkivän.

Olis piparia tarjolla ;)

 

Miinuksen puolella

 Ostin eilen tyttärelle farkut. Vingutin visaa, koska pankkitilillänihän ei koskaan ole rahaa. Mietintää aiheuttaakin juuri tämä visalla ostelu: loppuhan siihenkin jossain vaiheessa tulee. Olen tässä koko ajan ajatellut, että mitäpä tuosta: kun pääsen töihin, alan sitten maksella luottokorttilaskut ja luotolliset pankkitilit pois. Nyt vain valitettavasti näyttää, että töistä ei ole tietoakaan. Huhhuh. Mitäpä muuta tähän tilanteeseen voi sanoa? Pää pensaaseen vaan.

Se on vielä yllättävämpää, että taitaa harjoittelupaikan saaminen olla aivan yhtä kiven alla kuin palkkatöihin pääsy. Kahden viikon kuluttua pitäisi olla harjoittelupaikassa, mutta kukaan ei ole ottanut minua! Lähimpänä oli Jyväskylän sinfonia, kiitos Emma Anttilalle, joka kuulemma olisi ottanut minut ihan taustanikin takia, mutta kun siellä on jo harjoittelija. Olen lähettänyt ainakin 50 hakemusta, mutta kukaan ei huoli. Eipä YHTÄÄN ole stressiä tästä.

Rakkaani sanoikin jo minulle, että älä, pliis, enää mene noihin koulutuksiin, joissa täytyy etsiä harjoittelupaikka. Koko perhe joutuu kärsimään tästä minun angstaamisestani. Ja entäs jos en saa sitä paikkaa? En tiedä, varmaan karenssia kolme kuukautta.

No, onko mitään myönteistä? No juu, leivoin juustokakun isänpäiväksi: rrrakastan juustokakkua! Ja isukiltahan ei kysytä…

Aamupalaa rakkaalleni isänpäivänä. No, vaikka
hän ei minun isäni olekaan (mun isä on taivaassa).

 

Aamumietintöjä

Talossa vielä nukutaan, niin vihdoinkin ehtii vähän päivittää tätä blogiakin. Päivät ovat taas vierähtäneet ihan koulun merkeissä ja illat muuten vain. Ei vain ole ollut jaksua. Enkä ole suoraan sanottuna enää halunnut avata konettakaan, kun koko päivän olen ensin koulussa istunut tietsikan ääressä. Muiden blogeja olen kyllä koulun tauoilla lukenut, mutta sitten ei ole ollut niin rauhallista hetkeä, että kommentoimaan olisin ehtinyt. Mutta kiitos kaikille blogejaan ahkerasti päivittäville, luen ja myötäelän kanssanne, vaikkei kommentteja aina tulisikaan.

Nyt muutenkin tuppaa menemään masennuksen puolelle taas, sillä koulutukseen kuuluvaa työssäoppimispaikkaa  en meinaa löytää kirveelläkään. Ilmeisesti minussa on jokin pahanlaatuinen vika, joka näkyy ja kuuluu jopa sähköpostin välityksellä työnantajille. On se niin kummallista, että edes ilmaiseksikaan ei kelpaa mihinkään. Eilen yht’äkkiä kauppareissulla jysähti päähäni ajatus, että entäs tosiaan, jos en koskaan enää pääse töihin??? Vatsassa humpsahti ja sydän muljahti paikoiltaan, jatkoin silti puolalaisten tarjoustomaattien valkkaamista. En haluaisi ajatella koko tuota työttömyysasiaa, sillä siitä tulee niin epätoivoinen, katkera, vihainen ja surullinen olo. Mutta tottahan tämä on, vaikka nyt koulutuksessa olenkin. Kun se päättyy, ollaan taas tyhjän päällä. Sillä jos ilmaiseksikaan ei minua tosiaan mihinkään kelpuuteta, niin kuka hullu vielä maksaisi jotain?????

Muutoin tähän arkeen on kuulunut viime viikkoina vaihtelevasti mukavia ja ikäviä asioita, kuten yleensäkin. No, iloja sen verran, että puoliso särki jalkansa kertausharjoituksissa ja on kolme viikkoa kotimiehenä. Revähtymä pohkeessa ei hirveästi haittaa liikkumista, joten olen saanut jo viikon tulla opinnoistani siivottuun kotiin ja valmiiseen ruokapöytään. Ihan kuningatarolo! Toinen myönteinen juttu on, että hommasin pitkästä aikaa salikortin ja nyt olemme pikkutytön kanssa käyneet jo pari kertaa tuossa läheisellä kuntosalilla. Suuri saavutus minunlaiseltani sohvaperunalta. Opintojakin olen haalimassa lisää: hain avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoihin, kun mies lupasi kustantaa ne minulle joululahjaksi. Sinne piti tosin tehdä pääsykoetehtävä, joten liekö pääsen sinnekään. Mutta ainakin olen yrittänyt ja sekin on jo paljon meikäläiseltä haahuilijalta, joka vain haaveilee, mutta yleensä ei toimi.

Luopumisen tuskaa tässä myös käyn läpi. Isommalla tyttärellä on poikaystävä. Ei siinä mitään, poika on oikein asiallisen oloinen; tuli käymään oikein kauluspaita päällä ja kaikki, osaa puhua kuin immeiset eikä kiroile. Musatyyppi (tietenkin) ja seurakunnan toiminnassa mukana siellä omalla paikkakunnallaan. MUTTA KUN MINÄ HALUAN, ETTÄ MINUN LAPSI OLISI IKUINEN VAUVA!  Tuo edellinen lause on jotain kummaa sisäistä puhettani, kyllähän mulla järki sanoo, ettei lapset ikuisina vauvoina säily. Silti. Haluaisin niin kovin suojella poikasiani maailman kolhuilta, ja nuo ihmissuhteethan ne niitä kipeimpiä kolhuja aiheuttavat. Ja kun toinen on niin kovin, kovin nuori vielä, minun oma pieni tyttöseni.

Vettä sataa ja minäpä taidan keittää toiset aamukahvit. Mies lähti jo aikaisin aamulla metsästysseuran kämpälle talkoisiin, sinne Heinä-Suvannon maisemiin. Sulokin tuli jo aamun ulkolenkiltään – se onkin nyt tyytyväinen kissa, kun sai eilen matolääkkeen. Elämä siis olisikin varmaan ihan liian täydellistä, jos tässä olisi vielä työpaikka ja rahhoo. Kaikkea ei kai voi vaatia. Mukavaa päivää ja viikonloppua kaikille!

Täällä on talkoot tänään. Keli ei vain suosi näin hyvin kuin
tässä viime syksynä otetussa kuvassa.

Entäs jos...

Nyt kun tämä elämäntilanne on muovautunut tällaiseksi työttömyyden ja köyhyyden kurimukseksi, on tullut monen monta kertaa jossiteltua ja issiteltua menneisyyttä. Että mitä, jos en olisi lähtenyt pois sieltä UM:stä? Niin. Siinäpä se yksi ja ainoa jos-ja-jos on ollutkin. Että miten en ymmärtänyt, että ei ulkoasiainministeriön työkokemuksella porskutella työhön mihin vain Keski-Suomessa. Luulin, typerä, että UM on sellainen meriitti, että sen turvin saan paikan kuin paikan missä vain. Että meikä suunnilleen revitään kotoa töihin. No joo. Olisi pitänyt uskoa sitä ent. kollegaa, joka sanoi minulle, että ei tämä UM:n virka välttämättä mikään meriitti ole.

Opiskeluaikanani asetin itselleni tavoitteen päästä töihin ulkoasiainministeriöön. Pääsin. Tykkäsin toimenkuvastani ja töistäni ja minulla oli vakituinen virka. Asuin Venäjällä ja sitten Ukrainassa:  juuri sitä, mitä elämältä halusin. Mutta koko elämänsisältöni ja arvomaailmani muuttui, kun sain Venlukaisen, pienen Venlan. Muutimme takaisin opiskelusijoillemme Jyväskylään, kun vauva oli tulossa ja tänne Keski-Suomeen jäimme. Yritin vielä hoitovapaalta palata Kiovaan ja elää siellä pienen tytön kanssa, mutta ei se luonnistunut: Venlalta lähti tukkakin päästä stressin takia. Tyttö oli tottunut asumaan maaseudulla rauhassa ja vapaudessa ja yht’äkkiä hänet tempaistiin miljoonakaupunkiin, jossa puhutaankin oudolla kielellä. Niinpä kolmen ja puolen kuukauden sitkuttelun jälkeen otin loparit ja palasin lopullisesti Suomeen. Sitten aloinkin jo odottaa pikkutyttöä ja loppu onkin historiaa: pätkätöitä ei oman alan hommissa ja työttömyyttä.

Niin olen sitten miettinyt, että jos en olisi antanut periksi, vaan jäänyt sinne Kiovaan. Olisiko Venla sopeutunut? Olisinko nyt missä? Joka tapauksessa en koskaan olisi tavannut oikeaa rakkauttani. Olisin ihan erilainen ihminen (luultavasti jopa pissipäisempi kuin nyt). Mutta äitini sentään saisi olla edelleen ylpeä lapsestaan. Nykyisin hän häpeää minua.

 

Silloin 15 vuotta sitten Kiovassa mulla oli tällainen Lipponen-niminen
brittiläinen lyhytkarva. Siirtyi vuosi sitten kissojen taivaaseen.

Lievää ankeutta

Syksyn viikot ovat nykyisin menneet niin opintotäyteisesti, että tännekään ei ole tullut kirjoitettua aikoihin. Aamulla herään jo samaan aikaan, kun puolison kello soi, eli viideltä, vaikka ei niin aikaisin vielä tarvitsisikaan nousta, sillä kaupunkiin suuntaan vasta puoli seitsemän jälkeen. Päivän pyörittelen numeroita ja tilejä ja illalla olenkin sitten aina melko sippi kotiaskareiden jälkeen. Ihanhan tämä työllisyyskurssilaisen elämä on kuin töissä kävisi, ainut vaan, että palkkaa ei tule, ei ole sitä ihanaa tilipäivää.

Viimeisimmästä työhaastattelupettymyspaikasta tuli tänään lopullisen ratkaisun paperi, jossa kerrottiin työhön valitun nimi ja että paikkaan olikin 181 eikä 120 hakijaa, kuten kuulin haastattelijan silloin sanovan. Olin varmaan siellä haastattelussa niin paniikissa, etten kuullut oikein. Vaikka vieläkin v***aa se valitsematta jääminen, niin mielestäni tuo, että pääsin kuuden haastateltavan joukkoon, on positiivinen viesti siitä, ettei minua työmarkkinoilla sentään ihan montun reunalle olla vielä laittamassa. Kyllä tosiaankin ajattelin yhä vielä yrittää. Kuten rakkaani sanoo: "Vaikka polvillaan ryöpyten, mutta eteenpäin yritetään."

Nyt on hakusassa sitten harjoittelupaikka. Jospas sitä sentään edes ilmaiseksi johonkin otettaisi. Harjoittelupaikan hakeminen tuntuu aivan samanlaiselta kuin työnhaku. Takaraivossa jyskyttää: ”En kelpaa, en kelpaa, en kelpaa kuitenkaan.”  

Jotakin jännittävää ja uuttakin on tässä elämässäni toki tapahtunut: vaalea- ja pitkätukkaisesta tyttärestä kuoriutui ihan erinäköinen nuori nainen, kun hän leikkautti itselleen irokeesin. Tosin se sininen väri ei nyt niin minun mieleinen ehkä, hmmm. Ja siinäpä ne suuret uutiset sitten olivatkin :D Siinä mielessä hyvä tietenkin, että eipä ole myöskään järisyttäviä suru-uutisia!



Tämäkin uutta: pikkutyttö nikkaroi koulun puutöissä Sulolle uuden sängyn
asekaapin päälle, ja ihan mittojen mukaan!  Entinen nukkumakori oli
jo käynyt pieneksi. Sulo tykkää <3

Kun yössä yksin vaeltaa

”Kun yössä yksin vaeltaa
Voi kaltaisensa kohdata
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea
Ei etäisyys, ei vuodetkaan
Ei mikään meitä erota
Kun hetken vain sut pitää sain ja unohtaa…”

Tämä kappale on soinut mielessäni siitä viime perjantain Veskun konsertista lähtien. Siinä kosketellaan mielestäni yksinäisyysteemaa jotenkin hyvin olennaisella tavalla. Olemme loppujen lopuksi yksinäisiä susia kaikki, joskus rinnallakulkijaksi löytyy toinen samanmoinen ja tosiaan hetken tie on kevyempi kulkea. Hetkihän voi tietysti kestää kauankin, vaikkapa avioliiton ajan, jos oikein hyvin käy. Viimeistään kuolemassa tulee silti ainakin fyysinen ero sielunkumppanista. Mutta ”ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota”: minäkin mielessäni keskustelen isosiskoni kanssa lähes päivittäin, vaikka hän on ollut yli kahdeksan vuotta täältä fyysisestä maailmasta pois.

Välillä on tie kevyempi, välillä taas ottaa kovinkin lujille. Omassa elämässäni olen huomannut, että virtuaalisetkin kanssakulkijat, blogiystävät, kummasti keventävät tätä tarpomista. Toivottavasti saan pitää teidät kauan ja, tottavie, en ainakaan unohda (no saattaahan sitä jossain vaiheessa unohtaa oman nimensäkin ja kaiken muun)!

Tällaisia mietteitä perjantaina kurssipäivän keskellä.