Hylykyä tuas ja tietennii

Sain taas kielteisen vastauksen työhakemukseen. Tuo oli sellainen viestinnän alan paikka, joka tosiaan kiinnosti minua kovastikin ja ilmoituksen perusteella olisin jopa täyttänyt kaikki vaatimukset. No mutta ei tietenkään tärpännyt, ei tietenkään.  Ovat ensimmäisenä katsoneet CV:stä syntymäajan ja heittäneet saman tien hakemuksen roskapostin joukkoon. Toisaalta mietin, että olisinko kuitenkaan ollut heidän tyylisensä tai heidän organisaatioonsa sopiva työntekijä, kun siinä kahden lauseen kielteisessä vastauksessa oli molemmissa lauseissa kielivirhe, esim. ”osoittamastanne kiinnostuksestanne”, hahhaa! Tuota tasoa jos siellä halutaan ulkoista viestintää, niin huoks. Selvästikin yritän tässä vain itseäni lohdutella hylkäämisestä, tiedostan tämän. Toisaalta tekisi jo mieli heittää kirves kaivoon ja lopettaa koko yrittäminen, toisaalta vihastuttaa niin, että vajoanpa moukaksi ja käytän viime viikolla tv-dokumentista oppimaani tokaisua, joka osuvasti kuvaa tunnetilaani: Jumalauta minä sanon saatana että vittu! @#%:O Ja toisaalta on vain tylsä olo: onhan tähän jo tottunut.

Eilen paistoin ruisleipäsiä, ne kun ovat kaikkien mielestä niin herkullisia. Teen ne ihan vain valmiista ruisleipäaineksesta pussin ohjeen mukaan. En ole uskaltanut kokeilla leipoa isoja ruisleipiä, eivät ne varmaan sähköuunissa onnistuisi. Olisipa sellainen hyvä oikea leivinuuni!

Tuoreita ruispaloja

 

Sitten vielä kuvasarja tai sarjakuva siitä, miten Tarmo aina osallistuu kaikkiin perheemme toimiin: Siiri opetti Venlaa neulomaan, Venla kun on koulussa opiskellut pelkästään teknisiä töitä. Tarmon piti tietysti saada osansa huomiosta.

 

Alussa sujuu ihan rauhallisesti.

 



 

Saisinko vähän neuloa? Tai mieluiten rapsuta minua.



Ala, jooko, rapsuttaa mua, äläkä keskity muuhun.

 

Eikö mene perille? Neule tänne tai rapsutusta.

 

Minä tahon neulooooo!!!!

Joojoo, iskä! Olen ihan kiltti poika.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perjantai-iltana oli Tarmolla huippuhetki, kun pääsi Siirin sänkyyn pötköttelemään. Olimme siivonneet, ja Siirille oli juuri vaihdettu valkoiset ja puhtaat satiinilakanat. Kyllä siinä kelpasi koiran olla polleana, kuten ilmeestä näkyy. Siiri olisi halunnut koiran yöksikin viereensä, mutta Tarmo taas haluaa nukkua yönsä isäntänsä sängyn alla. Kai se iskän kuorsaus on niin kotoista ja turvallista ;)



Uni

Tulee näköjään jo uniin nuo ahdistuneet olot ja pohdinnat siitä, että on tullut tehtyä elämässään liuta vääriä valintoja. Helekattiako niille enää mitään mahtaa, antaisin olla! Eihän tässä vielä haudassa olla, vaikka tuomittuna köyhäksi eläkeläiseksi jo olenkin. Mutta siis näin viime yönä sellaista unta, että hain yhteishaussa erinäisiin kouluihin. Ei jäänyt siitä unesta mieleen, mitä tiettyjä kouluja ne olivat, jotain taidepainotteisia lukioita tms. muistaakseni, en ole varma. Niihin oli kaikkiin olevinaan tosi vaikea päästä. Niin, ja olin siinä unessani siis aivan tämän ikäinen, mitä nyt olen, en mikään koulutyttö. Silti tapahtumapaikkana oli tuo läheinen Uuraisten koulukeskus, siis peruskoulu. No joo. Unessani olin saanut vastauskirjeen sieltä yhteishausta, ja se kirje kädessäni siis toilailin koulukeskuksen aurinkoisella pihamaalla. Muutamia tuttuja oli siellä myös, he tulivat kyselemään, että miten kävi. En halunnut näyttää vastauskirjettä kenellekään, sillä pelkäsin, etten ole päässyt yhteenkään hakemaani kouluun. Avasin siis kirjeen salassa muilta, vastaukset olivat kapoisilla paperilippusilla. Luin jännittyneenä ja jippii, minut oli hyväksytty kaikkiin kouluihin! Sitten aloin lukea lippusia tarkemmin: lapuissa luki ”autonkorjauslinja” ja ”rakennuslinja”, kolmatta en muista. Eli olin täyttänyt yhteishakupaperit vahingossa väärin! Olo oli unessa suuri häpeäntunne: en ollut osannut hoitaa tuotakaan hommaa oikein.

No mutta, nyt on kuitenkin oikea elämä tässä ja perjantai. Pikkutyttö tulee iskäviikolta kotiin, tulee taas väriä minunkin elämääni, kuten puoliso aamulla iloisena totesi. On myös tosi mukavaa, kun ison tytön poikaystävä tulee Kirkkonummelta käymään. En ihan vuosi sitten olisi vielä ehkä uskonut sanovani, että on ollut oikein ikävä häntä! Tytär olikin jo vähän suru puserossa, kun yksi (muka) ystävä lupasi eilen tulla yökylään (ei asu siis enää täällä Uuraisilla), mutta tekikin oharit ja meni toisen tytön luokse mitään ilmoittelematta. Me täällä odottelimme ruokien (tein siksi jälkiruokaakin!) kanssa ja tytär vartavasten siivosi kämppänsäkin. Eikö nykyihmisillä ole enää tunneälyä vai ovatko he järjestään narsisteja, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun noin kävi? Eikö tule mieleen, että siellä sovitussa kyläpaikassa ehkäpä on nähty jotain vaivaa ja muokattu päiväjärjestystä jopa? Vai onko kaikki tuollainen ihan se ja sama: "muutanpa suunnitelmia ja sopimuksia, kun tulee sellainen fiilis enkä viitsi ilmoittaa asianosaiselle, odotelkoon siellä..."? Äh, tulen taas vihaiseksi, kun ajattelen tuota, ja olin tosi vihainen lapsen puolesta eilen. Sanoin kyllä hänelle, ettei tuollainen mikään oikea ystävä olekaan, joutaa mennä. Enkä ainakaan sen tytön takia laita enää tikkua ristiin täällä, jos on tulossa käymään, oli tuo häneltä niin nolo temppu.

Harmaata

Sitähän tämä. Muutaman viikon olen työttömänä ollut ja nyt jo ihan puutunut jatkuvaan ahdistuneeseen oloon. On karseaa, kun koko ajan päässä vain pyörii, että miten helkutissa saa pakolliset laskut maksettua. Niitä vain lappaa koko ajan lisää, mutta rahhoo ei mistään. Tunne sellainen, että melkein menen kyyryyn kippuraan ja alan kirkua apua. Tai sänkyyn peiton alle ja toivon, että nukkuisin ajasta ikuisuuteen. Mitään kunnollista järjellistä työtä ei pysty tekemään. Olen yrittänyt vääntää opintoja eteenpäin, mutta ei tule oikein mitään. Ainoa asia, joka sujuu, on lenkkeily. Kiitos koiralle.

Aloitan jokaisen aamun kipaisemalla Tarmon kanssa kakkalenkin, n. kilsa. Päivällä käymme pitkällä metsälenkillä, kesto n. puolitoista tuntia. Löysimme viime viikolla uuden reitin, joka on sen verran rankka, että kyllä hiki irtoaa, kun kumpparit tai Kuomat jalassa sen kipottelen. Vaikka se meidän menomme on tosiaan sellaista melko repivää, kun ensin saatamme juosta reipasta vauhtia ja sitten yhtäkkiä Tarmo pysähtyy kuin seinään tönkiäkseen jotain. Lunta kun oli, se tönki kahta kertaa kauheammin ja oli tosi huvittava, kun sitten naama lumessa nosti päänsä sieltä haistelemasta. Tuo lenkkeily on asia, joka pitää minut tällä hetkellä jotenkuten järjissäni, etten täysin lukkiudu ahdistuksen kouriin. Lenkillä keskityn vain koiraan ja sen kanssa jutteluun, siinä unohtuu vähäksi aikaa muut hommelit ja huolet.

Olen mietiskellyt joutessani tätä nyky-yhteiskunnan järjettömyyttä. Sitä kun kaikkea on kehitetty niin hyväksi, että siitä on tullut pahaa. Palaan mahdollisesti tähän asiaan ja selittämään näitä mietintöjäni tarkemmin, vaikkeivät ne ketään kiinnostakaan, mutta nyt Tarmo jo ilmoittaa tuossa, että mun mentävä on. Ou jee.

Piirakaisia

Leivoin piirakaisia. En ole leiponut piirakaisia varmaan ainakaan viiteentoista vuoteen, mutta nyt niitä tein. Ja hyviä tuli. Taito on pysynyt jossain takaraivossa näköjään. Nuorena nimittäin piirakaistenteko oli yhtä tavallista kuin pullanpaisto. Ai niin, muut kuin itäsuomalaiset eivät nyt ole oikein kärryillä, että mitä ne piirakaiset oikein ovat: no, yleispuhekielellä ne ovat karjalanpiirakoita. Ajattelin nyt harjoitella tuota piirakaistenpaistoa, kun meinaan tehdä ne itse sinne Arton synttäreille.

Monia muitakin ruokia kutsutaan meillä Savossa eri tavalla kuin vaikkapa täällä Keski-Suomessa. Esimerkiksi paisti tarkoittaa meillä sitä, mitä täällä sanotaan karjalanpaistiksi. Ja kakku tarkoittaa meillä leipäpalaa, kun toisaalta taas kaakku on se, mitä täällä muualla Suomessa kutsutaan kakuksi.

Noista piirakaisista minulla on yksi erityinen muisto: Suomen Kiovan suurlähettilään rouva tuli kerran työhuoneeseeni (siis olin silloin töissä siellä Kiovassa Suomen suurlähetystössä) ja hänellä oli minulle erittäin tärkeää asiaa: minun pitää opettaa heidän taloudenhoitajansa leipomaan karjalanpiirakoita. En todellakaan ollut tuon ruotsalaishienostorouvan kanssa mitään kavereita, taisi olla tasan toinen kerta, kun juteltiin. Mutta hän oletti ilman muuta, ja oikein tosin olettikin, että savolaistyttö osaa leipoa piirakaisia. Hän ei nimittäin kysynyt mitään, vaan antoi vain tylysti määräyksen, että lopetapa tuo, mitä olitkaan tekemässä ja mene opettamaan. Herra isä, jos olisin ollutkin joku tavallinen kaupunkilainen, joka ei eläissään olisi piirakaisia paistanut, hehe! J



Huonolla kännykkäkameralla otettu kuva,
 tytär vei  kamerani mukanaan  risteilylle.

 

Koirakoulua ja lomaa koulusta

Kävimme tänään ensimmäistä kertaa koirakoulussa, minä, mieheni, Siiri ja Tarmokin, tottakai. Oli se poikakoiralle ihmettä ja kummaa, kun paikalla oli 13 erilaista koirelia isäntineen tai emäntineen tai koko perhekuntineen. Voi että oli muuten komea haukku meidän poitsulla siellä! Minä olin ensin Siirin kanssa vähän että ”noloo”, mutta Arto ei ollut moksiskaan: pystykorvan pitääkin haukkua. Aluksi saimme näyttää kouluttajatädille, mitä kaikkea Tarmo jo osaa, kuten istumisen ja maahan menon ja yläviitosen. Siiri on opettanut Tarmolle sen ”yläviis”, joka on oikein kivannäköinen temppu. Sitten lopputunti opeteltiin luoksetuloa ja yleensäkin koiran huomion kiinnittämistä ohjaajaansa. Siinä olikin haastetta, sillä toiset koirat olivat Tarmon mielestä tosi kiinnostavia ja muutenkin olisi tehnyt mieli vöyhöttää jotain muuta kuin opiskeltavaa aihetta. Taisin itsekin meinata välillä sortua samaan, joten hyvää se koirakoulu tekee meikäläisellekin, ensi sunnuntaina sitten taas. Harmi, kun unohdin kameran kotiin, olisi saanut hyviä kuvia sieltä. Kotimies Venla oli meidän koirakoulumme aikana laittanut ruoan  valmiiksi ja leiponut piimäkakun. Kelpasi tulla valmiiseen ruokapöytään, meinasimmekin vähän jo jäätyä siellä kentällä. 

Täällä alkoi nyt koululaisilla syysloma. Tänä vuonna en rahanpuutteen takia ole pystynyt järjestämään mitään reissua, risteilyä tai kylpyläkäyntiä, kaikki on himputin kallista. Venlalla kyllä riittää muutenkin riittävästi ohjelmaa. Poikaystävän perhe ottaa hänet mukaansa Ruotsin-risteilylle ja jäljellä on vielä kesätyörahojakin, joista osa meni jo perjantaina Michael Monroen konserttiin ja PMMP:n keikkaan uppoaa myös mojova summa. Venla sai töitä lasten- ja kodinhoitajana eräässä perheessä parina kolmena iltana viikossa, joten niitä keikkarahojakin hän sitten saa taas kerrytettyä.

Siirin kanssa vietämme syysloman kotosalla rentoutuen. Lenkkeilemme koiran kanssa, siivoilemme varmaan pihaa ja luemme kirjoja. Ompeluhommia Siiri myös aikoo tehdä sekä neulomista, kankaita ja lankoja on hankittu. Eilen kävimme kahdestaan humputtelureissulla Jyväskylässä. Tyttöjen isä oli antanut heille ihan varta vasten hummailurahaa, ja me nautiskelimme käymällä hotellissa aamupalalla. Se oli oikeasti ihanaa, sillä emme tietenkään aamulla ennen kotoa lähtöä syöneet mitään ja sitten oli jo kiljuva nälkä, kun tulimme kaupunkiin. Siiri otti vähän kaikkea, mistä vain suinkin pitää ja jälkiruoaksi paistoimme itse omat vohvelimme, nam!

Minun herkkuannokseni: tyrni-appelsiinikeittoa, jogurttia
ja auringonkukansiemeniä

Aamupalailija

 

Paljastuksia ja vastauksia

Sain tämän haasteen Rantakasvilta, kiitos! Hämärästi muistelen, että olisin tehnyt tämän aiemminkin. Haaste on siis seuraavanlainen:

Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
Jokaisen haastetun pitää vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
Haastajan tulee valita 11 blogia joissa on alle 200 lukijaa.
Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet sinä haastat. 
Ei takaisin haastamista.

Ensin ajattelin, ettei mulla ole enää yhtätoista asiaa, joita itsestäni paljastaa, mutta löytyihän niitä! Itse olen niin ääliö, etten keksi mitään hyviä kysymyksiä, joten jätän nyt tällä kertaa tuon edelleenhaastamisen. Ja olen silloin muinoin jo haastanut varmaan suurin piirtein jokaisen blogikaverini. Mutta tässä siis järisyttävät paljastukset minusta ja vastaukset Rantakasvin kysymyksiin:
 

1.       Sulo-poikakissa on elämäni valo. Tätä en ole aiemmin kertonut kenellekään eikä kukaan ole tätä tiennyt saati aavistanutkaan.

2.       Kun Sulo oli häveyksissä kesällä, olin niin kamala ämmä perheelleni, että mieheni meinasi muuttaa koiran kanssa eräkämpälleen. Onneksi Sulo löytyi ja minusta tuli taas oma ihana itseni! Olin vissiin töissäkin aika myrtsi, sillä Sulon löytyminen oli syyttäjänvirastossa kesän kohokohta, jota juhlittiin kakkukahvein J

3.       En nouse yöllä päästämään Suloa pihalle, vaikka se tulee herättämään työntämällä tassun peiton alle ja rapsimalla kynnellään jalkaani.  Käärin itseni muumioksi täkin sisälle ja jatkan unia. Arto nousee päästämään Sulon ulos. Tämä tapahtuu joka yö.
4.       Minun mielestäni Sulo on kaunein kaikista eläimistä ja yleensäkin kaikista maapallon päällään kantamista olennoista.
5.       Rakastan Sulo-poikakissan tuoksua. Erityisesti hänen päänsä otsan kohdalta tuoksuu ihanalta.
6.       Paras hetki päivästä on mielestäni se, kun illalla nukkumaan mennessämme Sulo tulee mahani päälle kehräämään ja tillustamaan. Sitten se kiepsahtaa kainalooni pötköttämään. Ah, sitä onnea!
7.       Olen aina hieman huolissani, kun Sulo on ulkona. Tässä menee lähellä kaksi aika isoa tietä, joilla autot ajavat usein liian kovaa.
8.       Olen tosi iloinen, että Sulo on vähän kerrassaan alkanut suvaita Tarmoa. Joskus se jo yrittää pyytää Tarmoa leikkimään, mutta Tarmo ei uskalla ainakaan vielä. Se sai pienenä kai vähän traumoja sähisevästä kissapedosta.
9.       Olen ajatellut ottaa Sulon kuva -tatuoinnin.
10.    Vihaan sydämeni pohjasta sitä tämän tien varressa asuvaa tuttua, joka silloin, kun Sulo oli häveyksissä, kertoi nähneensä Sulon värisen mytyn makaamassa läheisellä autotiellä. En anna sille akalle ikinä anteeksi. En ikinä.
11.   Olen kissaihminen. Rakastan kaikkia eläimiä, mutta kissa on ylitse muiden.
 

Sitten Rantakasvin kysymykset:

1.       Oletko mustasukkainen? Miksi? En. Ei ole syytä.
2.       Osaatko sano EI? En kovin herkästi, mutta pakkohan se joskus on. Lapsille ainakin.
3.       Montako desimaalia osaat luetella piin likiarvosta? Kaksi.
4.       Pysyykö kannettu vesi kaivossa? Ei tod.
5.       Milloin nauroit viimeksi oikein sydämesi kyllyydestä? Eilen kun Siiri sotki aamupalapöydässä vaaleanharmaille collegehousuilleen mansikkaa ja koetti sitten saada märällä rätillä pyyhkimällä sitä pois. Tulos oli sen näköinen kuin olisi pissat tulleet housuun. Nauroimme Venlan kanssa kyyneleet silmissä, mutta Siirin mielestä se ei kuulemma mitenkään voinut olla niin hauskaa.
6.       Entä milloin itkit murheisiin? Toissapäivänä. Ihmisten pahuutta.
7.       Minne et missään nimessä halua matkustaa? Sinne ihmisten paskaamalle alueelle Siperiassa, missä Ville Haapasalo kävi ja jota näytettiin telkkarissa. Siperian-matka on muuten ykkösmatkustushaaveeni.
8.       Mihin olet koukussa? Punainen Royal -suklaaseen tuli ekana mieleen.
9.       Milloin uit viimeksi järvessä? Suvannossa n. kuukausi sitten.
10.   Oliko koulunkäynti/opiskelu mieluista? Olin koulukiusattu, muuten olisi ollut. Opettajilta sain kaipaamaani hyväksyntää ja myönteistä palautetta.
11.   Mitä haluaisit sanoa vielä minulle? Kiitos blogistasi! Hyvää vointia ja iloa syksyysi!

 

 

Vakoilemassa

Kävimme viikonloppuna juhlimassa veljeni vaimon viisikymppisiä Mäntsälässä. Kävimme ihan päiväsiltään, emme jääneet yökuntiin. Ja tytöt jäivät hoitamaan eläimiä, joten ihan kahden puolison kanssa olimme liikenteessä. Alkumatkasta tuntui koko ajan, että koiran pää on korvan vieressä, mutta kun käännyin katsomaan, ei siinä ollutkaan koiraa! Niin sitä on tottunut jo, että Tarmo on melkein joka reissulla mukana ja siinä etupenkkien välissä tölläilee. Varmaan ihan laitonta touhua tuo, mutta noin kai on toimittu iät ja ajat. Muuten, kun puoliso aina lähtee metsälle Tarmon kanssa, on aivan hurmaava näky se, kun auto peruuttaa pihasta ja Tarmo ”vilkuttaa” auton ikkunasta silmät loistaen! Eihän se oikeasti tassulla huiskuta, mutta ilme kertoo, että ”hihii, heippa vaan mamma, tässä mennään iskän kaa ihan kahdestaan!”.

Niin, siellä viisikymppisillä katselin ympärilleni vähän silläkin mielellä, että jos saisi hyviä ideoita omiin juhliin: puoliso täyttää samat kymmenet kuukauden päästä, 5.11. Muistuu mieleen, miten pari vuotta sitten haikailin täällä blogissa, että miehen viiskytvuotislahjatoive olisi suomenpystykorvan pentu! Uskomatonta, että olen pystynyt toteuttamaan tuon toiveen, tai oikeastaan puolikkaan siitä, koska ostimme koiran rakkaani kanssa puoliksi. Arto sanoikin, että pitää sitten synttäripäivänä laittaa iso rusetti kaulaan Tarmolle, koska se on lahja.

Ne veljen vaimon synttärijuhlat olivat pienimuotoiset ja rennot. Tarjottiin salaatteja, suolaisia piiraita, karjalanpiirakoita, voileipäkakkua, lämminsavulohta ja kahvin kanssa tietenkin synttärikakkua ja muuta makeaa. Minusta tuo homma toimi niin mainiosti, että meinaan kopsata tuon tyylin ihan sinällään. En nyt aivan samoja suolaisia piiraita ja salaatteja kehtaa kuitenkaan laittaa, mutta tuohon tyyliin kuitenkin. Eilen kokeilin Hellapoliisin ohjeella couscoussalaattia, ja sen otankin yhdeksi tarjottavaksi. Ja yksi hyvä broileripiiraan ohje mulla on myös, ainoa tenkkapoo on, mikä olisi paras pohjavaihtoehto siihen. Ohjeessa on ihan pitsapohja, mutta juhlavampaa tulisi varmaan muropohjaisesta piiraasta. Olisiko ehdotuksia?

Näissä minun juhlajärjestelyissäni on kaksi koetinkiveä, jos niitä niin voi kutsua. Ne ovat raha ja vieraiden määrä. Periaatteessa juhlat pitäisi toteuttaa nollabudjetilla, mutta eihän se onnistu tietenkään. Täytyy vinguttaa luottokortilla kuten rippijuhlatkin. Aion itse tehdä kaiken minkä voin, karjalanpiirakatkin talkoilla tyttöjen kanssa. Voileipäkakkua en tarjoa, koska en ole koskaan (!!!)  tehnyt sellaista ja pienempikin maksaa kuulemma 50 €. Ja taas juolahtikin mieleeni yksi lupaus: Noora sanoi ainakin jotain viisi vuotta sitten, että hän tekee sitten Arton viisikymppisille maastokuvioisen kakun! Voi että olisi hieno sellainen täytekakku ja jos vielä olisi marsipaanista siinä päällä metsämiehen ja oranssin koiran hahmot! :D HUHUU, Noora! :D

Niin, ja kamalan vaikeaa on sitten arvioida, kuinka monta vierasta juhliin tulee. Arton lähisuku, eli sisarukset perheineen, käsittää yli 30 henkeä. Sitten tietenkin metsästysseuran kaverit, parhaat ”sotakaverit” (Arto on maakuntajoukoissa) ja ehkäpä joku hyvä työkaveri???  Naapurit varmaan ja jokunen minunkin sukuni puolelta. Vaikea arvioida, mutta tuntuu aika isolleen menevän, kun alkaa miettiä. Tykkään tosi paljon juhlien järjestämisestä ja laittamisesta, ja olisikin ihana suunnitella kaikkea, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä sitä rahapuolta. Jos jollain on hyviä ja EDULLISIA ideoita, niin kiitollisena otan vastaan.

Kuvakulmia päivässäni

Tässä muutamassa työttömyyspäivässä olen jo hienosti oppinut nukkumaan kaksi tuntia pidempään kuin työssäkäyntiaikana. Kello siis herättää seitsemältä. Työssä käydessäni nousin viideltä, eikä siinä herätyskelloja yleensä tarvittu, aamulähtöstressi sen verran piti virkeänä varmaan.

No, nytten siis, kun taas kotosalla vaan ähötän, nousen seitsemältä ja silmä koprassa, kuten meillä Savossa sanotaan, rynnistän Tarmon kanssa aamukakkalenkille. Nimittäin Tarmo yleensä jo vinkuu tuskastuneena ovensuussa siinä vaiheessa, kun minä kömmin makkarista vessan kautta pukemaan jotain päälleni. Tällä viikolla se "jotain" on ollut rönttähousut, toppatakki, pipo ja kumpparit. Sitten teemme noin kilometrin lenkin tuossa Mansikkamäellä, Tarmo kakkii kahdet kakat, jotka kerään pussiin (olemme ilmeisesti ainoa perhe Uuraisilla, joka kerää koiransa kokkareet, niin paljon paskaa on tienvarret täynnä).

Tänä aamuna Tarmo ei lähtenytkään viemään lenkkeilyttäjäänsä totuttuun suuntaan, vaan kampesi kylälle päin. No, ihan sama se mulle, vaihtelu virkistää. Lampsimme reippaasti Shellille päin ja tietysti, siis tietysti minun tuurilla koko kunnan johtava väki törötti siinä linja-autopysäkillä jotain kyytiä odottamassa. Siis kunnanjohtaja ja Toimi ja hallituksenjohtaja ja lautakuntien ja hallintokuntien pomot näköjään. Tosi kiva oli siinä sitten tukka pipon alta sotkuisena törröttäen, naama yörasvaisena ja rönökamppeet päällä jutskailla kivoja "herrojen" kaa, kun pakkohan siihen oli pysähtyä Tarmon kanssa. No, ihailivat kuitenkin koiraa enemmälti, ettei minun ulkoasuni niin herättänyt huomiota (turha toivo, olin oikeasti kuin räjähtänyt pulimummo). Siinäpä tämän aamun merkkitapahtuma.

Yleensä siinä aamupäivä sitten kuluu kotihommissa ja puoliltapäivin lähdemme taas Tarmon kanssa lenkille. Silloin teemme pitkän, yli tunnin lenkin poluilla ja pururadoilla. Vähän milloin minnekin. Se on välillä hauskaa ja välillä tuskastuttavaa, sillä usein Tarmo juuttuu pitkiksi ajoiksi tutkimaan ja haistelemaan jotain. Jos minulla olisi juuri hyvä meno päällä, se seisoskelu ja odottelu alkaa pian ärsyttää. Meidän menomme on muutenkin melko töksähtelevää, sillä Tarmo aina yhtäkkiä stoppaa kuin seinään jotain tutkiakseen. Ei niillä lenkeillämme minulle kovin kova hiki tule, mutta ihan hyvää liikuntaa se on ja piristää mieltäkin.

Tässä siis vielä kuvina se, mitä nykyisin enimmäkseen päivisin katselen: koira takaapäin.



Näkyisköhän vesilintuja?

 

Tässä mennään reippaasti.

 

Joku koirakaveri jättänyt postia, nuusk!

 

Tässä rannassa me aina pysähdytään vähän kauemmin,
peuhataan ja töngitään vesikasveja.

Tällainen kunnan grillipaikka on siinä meidän peuhurannassa.
Voisi joskus vaikka ottaa makkarat mukaan ja paistella.