Tänään ei Saretskan mieli askaroi hauskoissa sanoissa tai muuten huvittavassa nykymaailman menossa. On normaali angstipäivä. Angstaaminen on toistuvin ajoin olennainen osa elämääni, vaikka mitään diagnoosia minulla ei olekaan: ei siis bipolaaria tai edes depressiota. Ironisesti – ja nyt pyydän todellakin anteeksi kaikilta, jotka oikeasti kärsivät bipolaarisesta häiriöstä – joskus sanon, että ottaisin mielelläni kyseisen taudin, että välillä saisin sen virkeänkin vaiheen! Mutta ei. Tasaisesta tallaamisesta mennään sitten polvillaan pohjamudissa ryöppyämiseen.
Täällä taas siis taistellaan, että jaksaisi tämänkin päivän suorittaa. Tosin mitään suoritettavaahan minulla ei varsinaisesti ole, kun työttömänä olla öllötän. Tällaisina päivinä tunnen olevani täysin tarpeeton, hyödytön, mitään osaamaton, aivoton, lihava, ruma ja silti näkymätön. Loinen.
Palkkatyö tai toisaalta työn puute on kuulemma tärkein yhteiskunnallinen mielen hyvinvointiin vaikuttava tekijä. Allekirjoitan täysin. Työelämä voi olla välillä lähes sietämättömän stressaavaa, mutta saa siitä henkistä palkintoakin, kun kokee tehneensä jotain hyödyllistä. Työttömänä ollessaan huomaa ainakin hyvin selvästi sen, että oma pieni olemus ei hetkauta tätä maailmaa mihinkään suuntaan. Töissähän moni kokee olevansa korvaamaton.
Palkkatyöstä saa ainakin sen mielenrauhan, että ihmiset ei ainakaan niin paljon kysele kaikkea outoa. I feel you...
VastaaPoistaNiinpä. Itse huomaan vältteleväni ihmisten kohtaamista, ettei tarvitse vastata ihan tavalliseenkaan kysymykseen: "Mitä sulle kuuluu?" Eilen marketissa luikin hyllyjen väliin piiloon, kun huomasin vanhan opiskelukaverin. Onneksi hän ei ehtinyt nähdä ja tunnistaa minua. :(
VastaaPoista