Terapiakissa Sulo

Tuli tuossa blogin esittelytekstissä luvattua, että kerron mietteitäni yhdestä kissasta. Se yksi, the one and only, on tietenkin Sulo-poikakissa. Ei se kissana tietysti ole sen ihmeellisempi kuin lukemattomat muutkaan kissat, mutta kun se on MINUN. Rakastan sitä niin kauheasti, että sydämessä läikähtää lämpimästi, kun vain sitä ajattelenkin. Väkisinkin hymy hiipii huulilleni, kun näen sen hurmaavat, pyöreät muodot ja pehmoisen turkin. Ja kirkkaat, älykkäät silmät.

Sulo on sellainen terapiakissa. Se hoitaa mielenterveyttäni, kun olen tällainen kovin ahdistuvainen ihminen. Päivät pitkät kun yksin kotosalla luuraan, vajoan usein synkkiin ja syviin vesiin olojeni kanssa. Sieltä se katti minut kiskaisee arkiseen todellisuuteen, missä koko maailma ei tosiaankaan pyöri minun ainutlaatuisen kurjan napani ympärillä. Niin miten se siis onnistuu siinä, missä tuskin ammattiauttajankaan sanomiset minua ilahduttaisivat? Tuleeko se syliini kehräämään ja puskemaan ilmaisten näin sanattomasti, että olen tärkeä? Katsooko se viisaasti silmiini kertoen rakastavansa minua kiihkeästi ja ehdottomasti? Siis toimii niin kuin kunnon lemmikin tulee toimia? No ei. Sulo tekee juuri siten kuin kissa tekee.                            

Esimerkki: Makaan sohvalla synkkiin ajatuksiini vaipuneena. Surkuttelen itseäni: ei kukaan minusta välitä, ei kukaan minua tarvitse. Ai, Sulo tulee tuossa, kutsun: ”Sulo, rakkaani, tule tänne äidin luokse, tule lohduttamaan äitiä, tule tillustamaan!” (tillustaminen on kuvitteellista emon nisän tassuilla alustamista). Sulo kävelee sohvan ohi häntä pystyssä vilkaisemattakaan surkimusäitiin ja maukaisee vaativasti ovelta: ”Tahdon ulos, ala heti tulla aukaisemaan tää ovi!” Onhan se pakko nousta ylös ja päästää mirri pihalle. Asiat tärkeysjärjestykseen!

Sulo viis veisaa, onko minulla huono tai hyvä päivä. Se ei yritä mielistellä eikä näyttele iloista, jotta mieleni piristyisi. Sulo on. Sulo ei pysy sylissä väkisin. Sulo vaikka näykkäisee tai rappaa kynnellä, jos se ei saa haluamaansa palvelua. Se ei tule viereen pötköttämään, jos pyydän, vaan häipyy työhuoneeseen omiin oloihinsa. Onpas se itsekäs otus! Ja juuri noin tehdessään se auttaa asettamaan huoleni ja itsesäälissä rypemiseni taka-alalle, kun taas kerran huomaan: kaikki paitsi kissanhoito on turhaa J

Ai niin, vielä yksi juttu: Kun minulla on joskus niin paha olla, etten oikein kykene puhumaankaan yhtään mitään, on ainoa lause, minkä saan suustani: ”Sulo on poikakissa.” Se kuulostaa niin pehmeältä ja tuntuu suloiselta suussa; sen sanominen lohduttaa. Vastaukseksi saan perheenjäseniltä: ”Ai ihanko totta, kiva kun kerroit! Ei ois muuten tiedettykään!” Silloin alkaa ihan väkisinkin naurattaa.

Sulo ei halua olla pakolla sylissä, mutta joskus kaappaan sen näin!