Voi miten näitä kauniita kevätpäiviä vihaan!

Viime viikonloppuna siirryttiin jo kesäaikaan. Päivät ovat pitkiä ja valoisia, usein aurinko helottaa kirkkaasti. Lumet sulavat vinhaa vauhtia, räystäät tippuvat, tintti laulaa titityy. Ihmiset alkavat näyttää hymyileväisiltä, ja kaikkihan tietenkin suunnittelevat jo kovasti kevään kylvö- ja istutushommia. Hankitaan uusia siemeniä ja vertaillaan kavereiden kanssa taimikasvatuksen tilaa. Pestään ikkunat ja laitellaan jotain kivaa ja raikasta uutta sisustusjutskaakin. Voi miten ihanaa!?

Saretska täällä ei viitsi pestä ikkunoita eikä kylvää mitään eikä sisustaa. Saretska on patalaiska. Kun mieli on maassa, kevät on vihattavin vuodenaika. Ristiriita mustan mielen ja valoisan luonnon välillä on musertava. Luonto tekee niin väärin! Hei, etkö luomakunta anna mitään armoa? Valo paljastaa mieleni pölyttyneet ja sameat loukot, en pääse mihinkään pakoon itseäni. Aurinko kutsuu iloiset ja reippaat ihmiset ulos, minut se ajaa syvemmälle kolooni. Tulisi taas pian rakas räntä ja marraskuun pimeys!