18.9.2012

Mitäpä siitä

Kävin taas suurin toivein ja riemuiten työhaastattelussa. Pääsin vain 120:n hakijan joukosta haastateltavaksi. En tullut valituksi.

Alkaa olla nyt mittari täynnä tätä ainaista samaa. On kai vihdoin uskottava jo lopulliseti, että en kelpaa. Sanonpa nyt kuitenkin suoraan, että vittusaatana. Tyhjä olo. Niin tyhjä olo.
 
 

8 kommenttia:

  1. Kyllähän se ottaa päähän, tunne on eriomaisen tuttu. Kolmen ensimmäisen työttömyysvuoteni aikana kävin kymmeniä kertoja Helsingissä haastattelussa.
    Menomatkalla junassa olin toiveikas ja takaisin tullessa yleensä itkin, tiesin jo, että eivät ne minua ota.
    Sitten meni halua edes hakemusten tekemiseen kun masennus voitti.

    Voimia Saretska, kyllä elämä jotenkin kantaa, oli töitä eli ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä Keski-Suomessa on vielä kaiken lisäksi minun alan hommia tosi vähän tarjolla, joten ei noita haastatteluihin kutsujakaan tuhka tiheään tule. Vaikka haen myös muita kuin oman alan töitä. On tosi vaikeaa, lähes ylivoimaista, olla täysin turhautumatta koko työnhakuun. Tuntuu, että on ihan finito.

      Kiitos tuestasi <3

      Poista
  2. No, ei sie vallan huonokaan ole kun pääsit haastatteluun asti tuosta määrästä.

    Meikäläisen merkonomipapereilla takavuosina ei päässyt haastatteluunkaan. Ja kuten sanoit alalla on merkitystä työllistymisessä. Ei vakipaikkaa mullakaan, mutta hoitoala työllistää sijaisia jatkuvasti. Muttei ole sinänsä kadehdittavaa sitä turvallisuutta luovaa työtä ollenkaan.

    Olen fatalisti. Jos ei itse ole päättänyt eikä niille voi, jokin tarkoitus sillä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olin tosi iloinen omasta puolestani, kun haastattelussa kuulin tuon hakijoiden määrän. Mutta ei se sitten enää lohduttanutkaan, kun joku toinen kuitenkin valittiin.

      Olen nyt taloushallinnon peruskurssilla työvoimakoulutuksena ja siellä on neljästätoista opiskelijasta 2 ekonomia, 1 arkkitehti, 7 maisteria. Ainakin kahdella taitaa olla kaksi maisterin tutkintoa. Onko tämä ihan normia...

      Poista
  3. Tätähän se on... Itsekin iloitsin kesällä työhaastatteluun pääsystäni, mutta lopulta siihen paikkaan ei otettukaan ketään, koska ei yhtäkkiä enää "ollutkaan tarvetta".

    Koitetaan silti kestää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritetään sinnitellä, juu! Onneksi on niin sinulla kuin mullakin perhe ja läheiset tukena. Ja kohtahan tässä on joka alan ammattilainen, kun jatkuvasti juoksee kuolutuksissa :D

      Poista
  4. Voi itku! Muutamaan kertaan olen itsekin tuon kokenut. Kyllä se minusta ainakin tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta ja hylkäämiseltä. En tiedä kumpi on parempi tunne siinä tilanteessa suru vai raivo. Raivosta ainakin saa enemmän energiaa.

    Kaikesta huolimatta sinä selviät, Saretska. Jollain lailla alämä jatkuu ja uusia ilojakin löytyy. Mahdollisesti myös uusi työpaikka. Oma häpeänsä, kun tuolla eivät älynneet sinua valita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. JUST tuolta se tuntuu minustakin. Mutta en tiedä mikä on nyt muuttunut, ehkä terapia on auttanut, kun aloinkin vähän ajan päästä tuntea myös sitä vihaa ja raivoa. Tuli mielikuva, että haluaisin ruveta samanlaiseksi punkkariksi kuin tyttäreni, että kaikki näkisivät vihaisuuteni. Kohta kai leikkuutan irokeesin (pinkin) ja pistän repalevaatteet päälle (no, kyllä ne vaatteet tässä repaloituu itsekseenkin, kun ei ole varaa ostaa uusia) :D

      Poista