Saretskan oppivuosia

Olen tässä taloudellisessa ja henkisessä ahdinkotilassa yrittänyt nyt kehittää paljon (yli-)mainostettua positiivista ajattelua. Mitähän hyvää ja iloista ja eteenpäin vievää löytyisi näistä työttömyyden, köyhyyden ja masennuksen ajoista? Voisiko näistä koitua jotain hyvää? Opettaako tämä minulle jotain?

Jotta pystyisi edes miettimään kyseisenlaisia asioita, on pakko ensinnäkin saada itselleen kalloonsa, että tämähän ei tietenkään ole pysyvä tilanne. Jos mielessäni ei koko ajan kytisi pienen pieni toivo, että vielä minä työpaikan saan ja mielenterveyskin kohenee, en varmasti jaksaisi etsiä tästä jotain hyvää. Ryöppyäisin pohjamudissa päivästä päivään.

Ensinnäkin ja varmaan parasta, mitä tästä on voinut koitua, on se, että ahdistus ja masennus ovat ajaneet minut hoidattamaan itseäni. Masentuneisuus ja ahdistus ovat vaanineet ja roikkuneet mukanani vaikka kuinka kauan, mutta työelämän kiireissä koetin aina väen väkisin painaa niitä taustalle ja PÄRJÄTÄ. Sitten kun ei ollut enää ulkoista pärjäämistäkään, sisäinenkin  näennäinen ”vahvuus” romahti. Oli pakko saada apua. Olen tarttunut siihen mahdollisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen: tahdon muutosta. En halua olla nauravainen Saretska, jolla on sielu rikki ja sydän itkee. Haluan oppia hyväksymään Saretskan ihan omana itsenään, en vain sellaisena kuin luulen muiden odottavan minun olevan. Nyt olen jo kuullut itsestäni yhden ilahduttavan asian ja kyvyn, jota en tiennyt minussa löytyvän: osaan jollain keinolla hillitä ahdistustani ja pahaa oloa. Olen onnistunut sitä joissain tilanteissa tekemään, täytyisi vain vielä hoksata, mikä se juttu on ja opetella se. Tuokin piti minulle osoittaa ulkopuolisen ihmisen, omasta mielestäni olen ollut täysin tunteideni vietävissä ilman omaa mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Toivonkipinä on vahvistunut.

Työttömyys on siis ainakin tuonut elämääni aikaa ajatella ja pohtia. Liikaakin aikaa. On siinä mennyt itsetunto ja itsekunnioitus pohjamutiin ja se nyt ei välttämättä ole mikään iloitsemisen asia. Mutta on se tuonut sellaista nöyryyttäkin, että ketään ihmistä en ala katsella nenänvarttani pitkin tai arvostella syyttä suotta. Jos olisin seilannut tätä matkaani kultalusikka suussa rallatellen jatkuvasti  (kuulostaa sekin hiukka hankalalta), olisin varmasti jopa vieläkin veemäisempi tyyppi kuin mitä nyt olen. Ehkä. Nyt pyrin tietoisesti olemaan satuttamatta ketään ”tietäväisillä” tai ylimielisillä kommenteilla, koska olen tuntenut itse niin kipeästi sen, miltä tuntuu olla väheksytty ja halveksuttu. Ja sitäkin ihan vain ulkoisten seikkojen, kuten työpaikan, takia.

Ehkä yllättävää kyllä, mutta yksi asia, joka minusta on jopa positiivista tässä kroonisessa rahapulassa on se, että myös lapset ovat joutuneet tämän kokemaan. He eivät voi saada kaikkea, mitä haluaisivat, eivät, vaikka äitihän mielellään noutaisi heille kuunkin taivaalta. Monilla kavereilla on paljon hienompia ja enemmän tavaroita kuin heillä, mutta en ole huomannut eroja onnellisuudessa. Siis että ne merkkikamalliset kaverit olisivat paljon onnellisempia kuin minun mukelot. Meillä on paljon keskusteltu tästä aiheesta, ja eipä niitäkään keskusteluja olisi varmasti käyty, jos rahaa olisi ollut syytää mielin määrin joka inahdukseen. Luulen, että lapset ovat tässä koetuksessa oppineet tuntemaan sekä rahan arvon että myös muita, tärkeämpiä arvoja. Tähän täytyy lisätä, että tytöt eivät ole joutuneet luopumaan mistään sen tyyppisistä asioista kuin luokkaretket tai vuosia jatkunut harrastus; sellainen köyhyys ei enää opeta mitään hyvää, vaan aiheuttaa ainoastaan katkeruutta ja huonouden tunnetta. Merkkilaukku puolestaan ei ole välttämätön eikä tarpeen, sen oivaltaa lapsikin. Puolet edullisempi tavallinen tai kirpparilöytö on yhtä hyvä, ja kirpparivaatteita voi tuunata mieleisikseen.

Muuta positiivista työttömyydessä? Kun oikein pinnistää ajatuksiaan, tuleehan sitä mieleen vaikka mitä, ja nyt vähän suuta hevosenkengälle: Sulo saa palvelua 24/7 (no ei nyt, kun olen täällä kurssilla). Olen ollut koululaisia vastassa koulusta välipalan kera, mistä he ovat iloinneet. Työvoimapoliittisissa koulutuksissa olen saanut tutustua moniin tosi mukaviin ja hauskoihin ihmisiin, jopa uusia ystäviäkin saanut. Ja (nyt rumpujen pärinää) olen aloittanut tämän blogin! En varmastikaan työkiireiltäni olisi saanut aikaiseksi ruveta tähän(kään) puuhaan. Täällä olen tutustunut uusiin, ihaniin blogistikavereihin.

Loppuun olisin vielä lisännyt jonkin Sulon kuvan, mutta pääsette nyt siitä pälkähästä, kun ei minulla täällä kurssilla ole kuvia mukanani J