Paljastuksia ja vastauksia

Sain tämän haasteen Rantakasvilta, kiitos! Hämärästi muistelen, että olisin tehnyt tämän aiemminkin. Haaste on siis seuraavanlainen:

Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
Jokaisen haastetun pitää vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
Haastajan tulee valita 11 blogia joissa on alle 200 lukijaa.
Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet sinä haastat. 
Ei takaisin haastamista.

Ensin ajattelin, ettei mulla ole enää yhtätoista asiaa, joita itsestäni paljastaa, mutta löytyihän niitä! Itse olen niin ääliö, etten keksi mitään hyviä kysymyksiä, joten jätän nyt tällä kertaa tuon edelleenhaastamisen. Ja olen silloin muinoin jo haastanut varmaan suurin piirtein jokaisen blogikaverini. Mutta tässä siis järisyttävät paljastukset minusta ja vastaukset Rantakasvin kysymyksiin:
 

1.       Sulo-poikakissa on elämäni valo. Tätä en ole aiemmin kertonut kenellekään eikä kukaan ole tätä tiennyt saati aavistanutkaan.

2.       Kun Sulo oli häveyksissä kesällä, olin niin kamala ämmä perheelleni, että mieheni meinasi muuttaa koiran kanssa eräkämpälleen. Onneksi Sulo löytyi ja minusta tuli taas oma ihana itseni! Olin vissiin töissäkin aika myrtsi, sillä Sulon löytyminen oli syyttäjänvirastossa kesän kohokohta, jota juhlittiin kakkukahvein J

3.       En nouse yöllä päästämään Suloa pihalle, vaikka se tulee herättämään työntämällä tassun peiton alle ja rapsimalla kynnellään jalkaani.  Käärin itseni muumioksi täkin sisälle ja jatkan unia. Arto nousee päästämään Sulon ulos. Tämä tapahtuu joka yö.
4.       Minun mielestäni Sulo on kaunein kaikista eläimistä ja yleensäkin kaikista maapallon päällään kantamista olennoista.
5.       Rakastan Sulo-poikakissan tuoksua. Erityisesti hänen päänsä otsan kohdalta tuoksuu ihanalta.
6.       Paras hetki päivästä on mielestäni se, kun illalla nukkumaan mennessämme Sulo tulee mahani päälle kehräämään ja tillustamaan. Sitten se kiepsahtaa kainalooni pötköttämään. Ah, sitä onnea!
7.       Olen aina hieman huolissani, kun Sulo on ulkona. Tässä menee lähellä kaksi aika isoa tietä, joilla autot ajavat usein liian kovaa.
8.       Olen tosi iloinen, että Sulo on vähän kerrassaan alkanut suvaita Tarmoa. Joskus se jo yrittää pyytää Tarmoa leikkimään, mutta Tarmo ei uskalla ainakaan vielä. Se sai pienenä kai vähän traumoja sähisevästä kissapedosta.
9.       Olen ajatellut ottaa Sulon kuva -tatuoinnin.
10.    Vihaan sydämeni pohjasta sitä tämän tien varressa asuvaa tuttua, joka silloin, kun Sulo oli häveyksissä, kertoi nähneensä Sulon värisen mytyn makaamassa läheisellä autotiellä. En anna sille akalle ikinä anteeksi. En ikinä.
11.   Olen kissaihminen. Rakastan kaikkia eläimiä, mutta kissa on ylitse muiden.
 

Sitten Rantakasvin kysymykset:

1.       Oletko mustasukkainen? Miksi? En. Ei ole syytä.
2.       Osaatko sano EI? En kovin herkästi, mutta pakkohan se joskus on. Lapsille ainakin.
3.       Montako desimaalia osaat luetella piin likiarvosta? Kaksi.
4.       Pysyykö kannettu vesi kaivossa? Ei tod.
5.       Milloin nauroit viimeksi oikein sydämesi kyllyydestä? Eilen kun Siiri sotki aamupalapöydässä vaaleanharmaille collegehousuilleen mansikkaa ja koetti sitten saada märällä rätillä pyyhkimällä sitä pois. Tulos oli sen näköinen kuin olisi pissat tulleet housuun. Nauroimme Venlan kanssa kyyneleet silmissä, mutta Siirin mielestä se ei kuulemma mitenkään voinut olla niin hauskaa.
6.       Entä milloin itkit murheisiin? Toissapäivänä. Ihmisten pahuutta.
7.       Minne et missään nimessä halua matkustaa? Sinne ihmisten paskaamalle alueelle Siperiassa, missä Ville Haapasalo kävi ja jota näytettiin telkkarissa. Siperian-matka on muuten ykkösmatkustushaaveeni.
8.       Mihin olet koukussa? Punainen Royal -suklaaseen tuli ekana mieleen.
9.       Milloin uit viimeksi järvessä? Suvannossa n. kuukausi sitten.
10.   Oliko koulunkäynti/opiskelu mieluista? Olin koulukiusattu, muuten olisi ollut. Opettajilta sain kaipaamaani hyväksyntää ja myönteistä palautetta.
11.   Mitä haluaisit sanoa vielä minulle? Kiitos blogistasi! Hyvää vointia ja iloa syksyysi!

 

 

Vakoilemassa

Kävimme viikonloppuna juhlimassa veljeni vaimon viisikymppisiä Mäntsälässä. Kävimme ihan päiväsiltään, emme jääneet yökuntiin. Ja tytöt jäivät hoitamaan eläimiä, joten ihan kahden puolison kanssa olimme liikenteessä. Alkumatkasta tuntui koko ajan, että koiran pää on korvan vieressä, mutta kun käännyin katsomaan, ei siinä ollutkaan koiraa! Niin sitä on tottunut jo, että Tarmo on melkein joka reissulla mukana ja siinä etupenkkien välissä tölläilee. Varmaan ihan laitonta touhua tuo, mutta noin kai on toimittu iät ja ajat. Muuten, kun puoliso aina lähtee metsälle Tarmon kanssa, on aivan hurmaava näky se, kun auto peruuttaa pihasta ja Tarmo ”vilkuttaa” auton ikkunasta silmät loistaen! Eihän se oikeasti tassulla huiskuta, mutta ilme kertoo, että ”hihii, heippa vaan mamma, tässä mennään iskän kaa ihan kahdestaan!”.

Niin, siellä viisikymppisillä katselin ympärilleni vähän silläkin mielellä, että jos saisi hyviä ideoita omiin juhliin: puoliso täyttää samat kymmenet kuukauden päästä, 5.11. Muistuu mieleen, miten pari vuotta sitten haikailin täällä blogissa, että miehen viiskytvuotislahjatoive olisi suomenpystykorvan pentu! Uskomatonta, että olen pystynyt toteuttamaan tuon toiveen, tai oikeastaan puolikkaan siitä, koska ostimme koiran rakkaani kanssa puoliksi. Arto sanoikin, että pitää sitten synttäripäivänä laittaa iso rusetti kaulaan Tarmolle, koska se on lahja.

Ne veljen vaimon synttärijuhlat olivat pienimuotoiset ja rennot. Tarjottiin salaatteja, suolaisia piiraita, karjalanpiirakoita, voileipäkakkua, lämminsavulohta ja kahvin kanssa tietenkin synttärikakkua ja muuta makeaa. Minusta tuo homma toimi niin mainiosti, että meinaan kopsata tuon tyylin ihan sinällään. En nyt aivan samoja suolaisia piiraita ja salaatteja kehtaa kuitenkaan laittaa, mutta tuohon tyyliin kuitenkin. Eilen kokeilin Hellapoliisin ohjeella couscoussalaattia, ja sen otankin yhdeksi tarjottavaksi. Ja yksi hyvä broileripiiraan ohje mulla on myös, ainoa tenkkapoo on, mikä olisi paras pohjavaihtoehto siihen. Ohjeessa on ihan pitsapohja, mutta juhlavampaa tulisi varmaan muropohjaisesta piiraasta. Olisiko ehdotuksia?

Näissä minun juhlajärjestelyissäni on kaksi koetinkiveä, jos niitä niin voi kutsua. Ne ovat raha ja vieraiden määrä. Periaatteessa juhlat pitäisi toteuttaa nollabudjetilla, mutta eihän se onnistu tietenkään. Täytyy vinguttaa luottokortilla kuten rippijuhlatkin. Aion itse tehdä kaiken minkä voin, karjalanpiirakatkin talkoilla tyttöjen kanssa. Voileipäkakkua en tarjoa, koska en ole koskaan (!!!)  tehnyt sellaista ja pienempikin maksaa kuulemma 50 €. Ja taas juolahtikin mieleeni yksi lupaus: Noora sanoi ainakin jotain viisi vuotta sitten, että hän tekee sitten Arton viisikymppisille maastokuvioisen kakun! Voi että olisi hieno sellainen täytekakku ja jos vielä olisi marsipaanista siinä päällä metsämiehen ja oranssin koiran hahmot! :D HUHUU, Noora! :D

Niin, ja kamalan vaikeaa on sitten arvioida, kuinka monta vierasta juhliin tulee. Arton lähisuku, eli sisarukset perheineen, käsittää yli 30 henkeä. Sitten tietenkin metsästysseuran kaverit, parhaat ”sotakaverit” (Arto on maakuntajoukoissa) ja ehkäpä joku hyvä työkaveri???  Naapurit varmaan ja jokunen minunkin sukuni puolelta. Vaikea arvioida, mutta tuntuu aika isolleen menevän, kun alkaa miettiä. Tykkään tosi paljon juhlien järjestämisestä ja laittamisesta, ja olisikin ihana suunnitella kaikkea, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä sitä rahapuolta. Jos jollain on hyviä ja EDULLISIA ideoita, niin kiitollisena otan vastaan.

Kuvakulmia päivässäni

Tässä muutamassa työttömyyspäivässä olen jo hienosti oppinut nukkumaan kaksi tuntia pidempään kuin työssäkäyntiaikana. Kello siis herättää seitsemältä. Työssä käydessäni nousin viideltä, eikä siinä herätyskelloja yleensä tarvittu, aamulähtöstressi sen verran piti virkeänä varmaan.

No, nytten siis, kun taas kotosalla vaan ähötän, nousen seitsemältä ja silmä koprassa, kuten meillä Savossa sanotaan, rynnistän Tarmon kanssa aamukakkalenkille. Nimittäin Tarmo yleensä jo vinkuu tuskastuneena ovensuussa siinä vaiheessa, kun minä kömmin makkarista vessan kautta pukemaan jotain päälleni. Tällä viikolla se "jotain" on ollut rönttähousut, toppatakki, pipo ja kumpparit. Sitten teemme noin kilometrin lenkin tuossa Mansikkamäellä, Tarmo kakkii kahdet kakat, jotka kerään pussiin (olemme ilmeisesti ainoa perhe Uuraisilla, joka kerää koiransa kokkareet, niin paljon paskaa on tienvarret täynnä).

Tänä aamuna Tarmo ei lähtenytkään viemään lenkkeilyttäjäänsä totuttuun suuntaan, vaan kampesi kylälle päin. No, ihan sama se mulle, vaihtelu virkistää. Lampsimme reippaasti Shellille päin ja tietysti, siis tietysti minun tuurilla koko kunnan johtava väki törötti siinä linja-autopysäkillä jotain kyytiä odottamassa. Siis kunnanjohtaja ja Toimi ja hallituksenjohtaja ja lautakuntien ja hallintokuntien pomot näköjään. Tosi kiva oli siinä sitten tukka pipon alta sotkuisena törröttäen, naama yörasvaisena ja rönökamppeet päällä jutskailla kivoja "herrojen" kaa, kun pakkohan siihen oli pysähtyä Tarmon kanssa. No, ihailivat kuitenkin koiraa enemmälti, ettei minun ulkoasuni niin herättänyt huomiota (turha toivo, olin oikeasti kuin räjähtänyt pulimummo). Siinäpä tämän aamun merkkitapahtuma.

Yleensä siinä aamupäivä sitten kuluu kotihommissa ja puoliltapäivin lähdemme taas Tarmon kanssa lenkille. Silloin teemme pitkän, yli tunnin lenkin poluilla ja pururadoilla. Vähän milloin minnekin. Se on välillä hauskaa ja välillä tuskastuttavaa, sillä usein Tarmo juuttuu pitkiksi ajoiksi tutkimaan ja haistelemaan jotain. Jos minulla olisi juuri hyvä meno päällä, se seisoskelu ja odottelu alkaa pian ärsyttää. Meidän menomme on muutenkin melko töksähtelevää, sillä Tarmo aina yhtäkkiä stoppaa kuin seinään jotain tutkiakseen. Ei niillä lenkeillämme minulle kovin kova hiki tule, mutta ihan hyvää liikuntaa se on ja piristää mieltäkin.

Tässä siis vielä kuvina se, mitä nykyisin enimmäkseen päivisin katselen: koira takaapäin.



Näkyisköhän vesilintuja?

 

Tässä mennään reippaasti.

 

Joku koirakaveri jättänyt postia, nuusk!

 

Tässä rannassa me aina pysähdytään vähän kauemmin,
peuhataan ja töngitään vesikasveja.

Tällainen kunnan grillipaikka on siinä meidän peuhurannassa.
Voisi joskus vaikka ottaa makkarat mukaan ja paistella.

Kiitos

Kiitos tuesta ja kommenteista edellisen kirjoitukseni tiimoilta! Olen ollut aika maissa, ja tämänkin pävittäminen on jäänyt. Nyt sitten jälleen pisteessä nolla, viimeinen virallinen töpäivä on tänään, mutta oikeasti olin viimeistä päivää töissä jo viime torstaina. Että tämmöstä taas. Kauhua ja pelkoa, että mitenkä tässä toimeen taas tullaan, kun ei tule rahhoo mistään.

Olemme alkaneet suunnitella muuttoa Viitasaarelle Kumpumäkeen. Miehellä on siellä tontti Suvantojoen varressa ja siellä pieni eräkämppä. Tämä talo käy meille aivan liian suureksi ja kalliiksi, lisäksi on vielä tuo miehen pitkä työmatka, joka vie rahojen lisäksi häneltä voimatkin. Jos saisi tämän talon myytyä ensi kesänä, voisimme miettiä pienen talon rakentamista sinne metsän keskelle. Tiedä, vaikka sieltä päin löytyisi paremmin duuniakin kuin täältä Jyvässeudulta. Miehen sukua asuu Kumpumäessä tosi paljon, joten siellä saattaisi jopa minullakin olla jotain sosiaalista elämää. Se olisi jotain ihan uutta. Ja Tarmollakin alkaisivat metsästysmaat heti rappusilta. Tarmon haukusta on muuten ammuttu tänä syksynä jo kaksi teereä! Nimenomaan siellä Kumpumäessä.

Tässä muutama syksyinen kuva:

Kahvitauko

 

Puolukassa

Pesty koira

Pesty koira

Lepäilevä koira 

Nollapisteessä

Tuli taas muistutus siitä, mikä on johtanut tähän jamaan, että terapiassa käydään ja yritetään kasata itsetuntoa jostain ihme sirpaleista. Ja että läheisin ihmiseni, isosisko, lähti oman käden kautta. Alkulähde noille molemmille on äiti. (Ja tämä on tietysti vain minun subjektiivinen näkökantani.)

Äiti oli meillä kylässä viikonloppuna. Oli kyllä huono hetki tullakin juuri torstaina, kun olen väsynein, väsynein. En jaksanut kaikkea mitätöintiä suodattaa. Meillä on huonosti hoidettu tontti, huonosti käyttäytyvä koira, laiskat lapset. Äiti, 80 vee, riensi koko ajan tekemässä jotain puutarhahommia, koska me emme ole niitä hoitaneet. Ihan hienosti tosin satoa tuolta kasvimaalta olemme korjanneet.

Kaksi tapausta äitini vierailusta ilmentävät eritoten hänen suhtautumistaan minuun (ja perheeseeni). Ensimmäinen: Minulla oli perjantaina kesälomapäivä ja sattuivat olemaan Uuraisten kunnan koulujenväliset yleisurheilukisat silloin. No, kenttä on tuossa parinsadan metrin päässä, joten ei muuta kuin katsomaan ja kannustamaan. Siiri sitten saavutti kultamitalin T 5 (tytöt 5.lk.) 300 m:llä. Olin aivan onnesta soikeana, sillä eihän meidän perheestä kukaan muu urheilua harrasta, tämä on aivan erikoista! Mitäpäs tuumasi mummi lapsenlapsensa menestyksestä? No oli ihan iloinen, MUTTA mitätöi senkin jollain tavalla sanomalla: ”Eihän siinä Siirin sarjassa tainnut kovin monta osallistujaa olla.” Voi PRKL!!! Normi mummi olisi riemuinnut, vaikka se lapsenlapsi olisi ollut ainoa osallistuja koko sarjassa!

Sitten aamukahvipöydässä äitini kehua retosteli perhepiiriimme kuuluvia henkilöitä, kuinka he osaavat sitä, tätä ja tuota ja heidän lapsensa ovat heiltä oppineet myös erinomaisiksi siinä, tässä ja tuossa. Satuin tekemään sellaisen pahan virheen, josta terapeuttikin on minua varoittanut, eli aloin kerjätä äidin hyväksyntää. Kysyin: ”Onko minussa jotain hyvää, josta lapset olisivat voineet ottaa esimerkkiä? Sano vaikka yksi hyvä asia minusta.” Ei löytänyt äiti yhtään hyvää asiaa minusta. Se oli aika nolo tilanne kaikille, sillä perheeni odotti kuulevansa jotain. Läksin siitä sitten muina naisina jatkamaan imurointia, salaa itkien, ja puoliso tuli kohta perässä halaamaan minua, ei sanonut mitään. Kohta sen jälkeen tuli lapsikin halaamaan minua eikä sanonut mitään.

Onhan se hölmöä lähes viisikymppisen akan itkeä, kun äiti ei rakasta. Mutta kun se on se viisivuotias pikkutyttö, joka sai samaa kohtelua aikoinaan, siellä akan sisällä. Sitä yritän lohduttaa ja parantaa, minä, aikuinen Saretska.

Kultamitalisti Siiri

 

 

Loppukesä tulilla

Vietimme loppukesän ihanan päivän, minä, puoliso, Siiri ja Tarmo, missäpä muualla kuin Tammi-Suvannolla (linkki johtaa Heinä-Suvannolle, jossa kämppämme sijaitsee: Tammi-Suvanto on talon nimi). Perjantai-iltana menimme sinne, mutta Siiri ja minä olimme niin väsyneitä viikon touhuista, ettemme jaksaneet edes saunassa käydä, vaan painuimme heti ruuan jälkeen pehkuihin. Arto sentään saunoi, iltalennolle ei kuitenkaan enää mennyt. Ei kai raaskinut jättää meitä kämpälle keskenämme. Lämmitimme sitten Siirin kanssa saunan aamulla, ja Arto lähti Tarmon kanssa sorsastamaan. Sorsat olivat tänään onnekseen jossain muualla, joten saalista ei metsämies saanut.




Päivä oli kaikkiaan aivan täydellinen lomapäivä. Aamulla tosiaan lämmitimme Siirin kanssa saunan heti aamupalan jälkeen ja sitten saunoimme hyvin ja kävimme neljä kertaa uimassa.

Ihanasti saunottu ja uitu

Siiri sitten koetti laiturilta kalaonneaan, mutta ei tärpännyt tällä kertaa.

 

Kävimme iltapäivällä porukalla vähän kauempana kokeilemassa uistinta (siis Siiri uisteli), mutta ei tullut saalista sieltäkään. Hauskaa oli silti, ja hauskinta minulla, kun kuuntelin väittelyä ”Minun iskä on parempi kalastaja kuin sinä” vastaan ”Olen saanut sen ja sen painoisia niitä ja niitä kaloja, lyöpä iskäsi vastaava lista pöytään”. Kuulemma vene hytkyi, kun meikä nauroi niin makeasti.

Kalastus on totista touhua.

Tarmolle oli koko päivä taas yhtä ihanuutta: sai olla vapaana, käydä iskän kanssa sorsassa (koko sorsista ei hän tosin välitä mitään), leikkiä Pyry-koiran kanssa (Arton veli ja siskonpoika koiransa kanssa pistäytyivät myös Tammella sorsareissullaan), syödä grillimakkaraa jne.....

Eräkoiran ansaittu lepohetki



Mieluummin tähystelen täältä varjosta.
 

Jännittävä ja kiinnostava tuo iso koira!

 

Ei vielä kesän viimeiset vedet tulilla, toivottavasti.

Tästä alkaa polku Tammelta pois. Tullaanhan taas pian
takaisin? Toki viimeistään metsälinnun aloitukseen.

 

 

Tuasiisa lomalla!

Otin tänään kesälomapäivän, kun lapsillakin alkaa koulu ja muutenkin, kun niin pitkiä ovat nuo viikot. Pidän lomapäiviä sitä mukaa kuin niitä kertyy. Mitäs noita säästelemään, nimittäin jatkoa määräaikaiseen pestiini ei tule. Virastoon otettiin tällainen palkkatukilainen kesälomien ajaksi, ja nyt ovat kaikki viimeisetkin jo palailemassa lomiltaan. Saretska joutaa hitsiin.

Niin, sen takia nuo työviikot tuntuvat aika raskailta loppuviikkoa kohti, koska mulla on herätys viideltä aamulla ja kotona olen viiden ja kuuden välillä iltapäivällä. Ei olisi mikään välttämätön pakko vielä viideltä nousta, sillä linja-autolle pitää lähteä puoli seiskalta, mutta nousen keittelemään puolisolle kahvia hänen käyttäessään Tarmoa aamukus… eiku -pissillä. Illasta sitten ottaa veronsa aikainen aamuherätys, ja etenkin loppuviikosta olen jo aivan kuitti. Tällainen neljäpäiväinen työviikko sopisikin mainiosti jaksamisen suhteen minulle.

Olen tykännyt aivan kauheasti olla tuolla työpaikassa ja työelämässä yleensäkin. Harmittaa ainoastaan minimaalinen palkka, sillä suoraan sanottuna en ole pärjännyt taloudellisesti yhtään paremmin kuin työmarkkinatuella. On ollut hankittava seutulippu, työvaatteita (olen asiakaspalvelussa) ja ylimääräisiäkin menoja tässä on ollut juhlien ym. muodossa (hih, koiran osto). Yhtään ei ole tullut löysiä talouteen, kauhistuttaa, jos en tästä työllisty tämän pestin jälkeen ja vieläpä parempipalkkaisiin hommiin. Alkaa olla jopa talosta luopumisen pakko lähellä. Se surettaa. Miehelläkin kun on pienipalkkainen työ ja sadan kilometrin työmatka omalla autolla. Kaikki tienestit menee bensaan.

Tuota tämän hetkistä työpaikkaani haluan kehua, että vielä on olemassa sellaisia työmaita, joissa on hyvä ilmapiiri. Minut on otettu porukkaan mukaan ja kaikki ovat tosi auliisti neuvoneet ja opastaneet töissä. Mokista ei ole tehty numeroa, vaan autettu eteenpäin. Ulkomaalaiset asiakkaat on ilomielin sysätty minun kontolleni, ja noissa tilanteissa saan ”päteä” ja tuntea itseni oikeinkin tarpeelliseksi :D On mielenkiintoista ollut tutustua oikeus- ja lakialaan. Kuulustelupöytäkirjat ovat muuten paljon jännempiä luettavia kuin mitkään dekkarit: totuus on tarua ihmeellisempää.

Nyt alan herätellä mukeloita (oikein pikkukoululaisia, 11 ja 15 vee!) valmistautumaan ihanaan ensimmäiseen kouluaamuun. Johan nuo joutavat opintielle, onhan sitä lomailtu kaksi ja puoli kuukautta, eräät.

Tällä kuvalla osallistuin työpaikan valokuvakisaan/-näyttelyyn, jonka aihe
on "Kesän paras hetki". Kuvan nimi: Sulo löytyi! Sulo on jo kuuluisuus
ja kestopuheenaihe työpaikkani kahvipöytäkeskusteluissa ;)