Näin unta

Kiitos kaikille ihanista kommenteistanne!Ette voi kuvitella, miten paljon ne merkitsevät minulle. Tässä kun välillä tuntuu, ettei tiedä, onko oikeastaan olemassakaan, niin kommenttinne saavat tuntemaan, että olen ihan totta elossa! Jos joku lukee kirjoituksiani, niin minä siis olen kirjoittanut, eli koska kirjoitan, niin elän! Kiitos siitä teille.

Kävimme toissailtana katsomassa mieheni kanssa dokumenttielokuvan Näin unta elämästä. Oli rankka kokemus. En ollut ajatellut, että se ihan niin koville ottaisi. Itkin siellä elokuvissa jo, ja kotiin päästyämme volisin ääneen, oli niin kauhea tuska ja suru sydämessä, mikä piti purkaa kyyneliin. Elokuvassa itsemurhan tehneen läheiset ja itse itsemurhaa yrittäneet kertoivat tapahtuneesta, syistä ja seurauksista. Kymmenen vuotta sitten minun siihen astisen elämäni läheisin ihminen riisti hengen itseltään, joten osasin niin hyvin kuvitella noiden elokuvan ihmisten tunteet. Olisi hirveästi tehnyt mieli lohduttaa heitä jotenkin, elin niin mukana heidän tarinoissaan.

 Eniten dokumentissa minuun kolahti masennusta sairastavan tytön kertomus itsemurhayrityksestään. Hän oli pakannut pieneen matkalaukkuun kaikkein tärkeimmät tavaransa ja mennyt syrjäiseen puistonkolkkaan, jossa oli syönyt (”rouskuttanut”) kaikki lääkkeensä viinin kera. Kun tajunta oli jo hämärtynyt, hän oli laittanut jo sulkemansa puhelimen takaisin päälle ja soittanut poikaystävälleen.  Poikaystävä oli kuullut puhelimessa, miten tytön puhe oli jo puuroutunutta ja epäselvää. Poikaystävä yritti epätoivoisesti tiukata, missä tyttö on, jotta voisi tulla hakemaan hänet pois ja pelastaa, mutta tyttö oli sanonut, että ei kerro. Sitten hänelle oli kuitenkin tullut kirkas hetki, kun oli kuullut puhelimessa, miten poikaystävä murtui täysin epätoivossaan. Tyttö oli ajatellut, että ei kenelläkään saa olla noin paha olla ja kertoi viimeisillä voimillaan pojalle olinpaikkansa. Tyttö saatiin pelastettua. Nyt hän on toipunut masennuksesta ja sanoi ensimmäistä kertaa nauttivansa keväästä! Näkevänsä ensimmäistä kertaa uudet, puhkeavat kukkaset ja kuulevansa lintujen laulun. Tuokin tyttö muuten sanoi, että hänen masennuksensa syveni itsemurhapisteeseen sen takia, koska hän koki olevansa hyödytön ja taakkana läheisille ja yhteiskunnalle, kun ei sairautensa vuoksi kyennyt työhön!

Ei varmasti kukaan, joka päätyy itsemurhaan, halua tehdä sillä pahaa toisille. Siinä vaiheessa, kun oman hengen riistäminen on mielessä, ihmisellä on niin paha olla, ettei hän näe enää muita ihmisiä. Hän haluaa vain pahan olon ja tuskan ja epätoivon pois. Hänestä  tuntuu, että kanssaihmisten elämä vain helpottuu, jos hän poistuu tästä maailmasta. Hän ajattelee olevansa vain taakkana muille eikä näe, että joku voisi surra hänen kuolemaansa ja kaivata häntä. On aivan hirveän julmaa, että itsemurhan tehnyttä syytetään vielä kuoleman jälkeen siitä, että mitä meni tekemään läheisille. Eihän hän läheisille sitä tehnyt vaan itselleen. Mutta juuri noita kommentteja itsemurhan uhrin läheiset joutuvat kuulemaan – rankkaa kaiken surun ja itsesyytösten päälle.

Minunkin elämäni jakautuu kahteen jaksoon samoin kuin dokumentin ihmiset kertoivat: on elämä ennen siskoni kuolemaa ja elämä siskon kuoleman jälkeen. Koko maailmankuvani ja käsitykset asioista muuttuivat tuossa käännekohdassa täysin. Kun kuvaillaan, että jokin on ”tajunnan räjäyttävää”, niin minulle siskon kuolema itsemurhan kautta oli sellainen räjäytys. Monet aikaisemmin hyvinkin tärkeät asiat menettivät merkityksensä. Myös turvallisuudentunne hävisi silloin elämästäni. Huomasin, että ohhoh, on se totta, että aivan mitä tahansa voi tapahtua, kukaan ei ole välttämättä turvassa miltään. Alkuajat oli aivan pakko nukkua (siis valvoa) samassa sängyssä lasten kanssa, jotta saatoin koko ajan tarkkailla, ettei vain jompi kumpi tai kumpikin  lakkaa yht’äkkiä hengittämästä. Oli tunne, että kuolema voi iskeä heihinkin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Itsemurhan tehneen läheisille jää syyllisyys. Kuitenkaan tuolle teolle ei enää mitään mahda, sitä ei saa pois, vaikka kuinka yrittäisi jumalan kanssa neuvotella. Eikä sitä olisi pystynyt estämään, vaikka olisi 247 ollut vahtimassa vieressä.  Omalta kohdaltani olen vuosia pohdittuani päätynyt siihen tulokseen, että kyllä, olen valitettavasti osittain syyllinen siskon itsemurhaan. Tässä ei ole kyse itsensä syyllistämisestä, on vain todettava karu totuus. Olin pienestä pitäen siskon hoidettavana ja huolehdittavana ja turvauduin häneen aina hädän hetkellä  aikuisenakin, aina. Olin vain aina sellainen minä-minä-minä, enkä kysellyt siskon vointia varmaan koskaan. Luulin, että hänellä menee hienosti. Ihmettelin toki, miten hän jaksaa ja ehtii hoitaa kaiken, mutta en kysynyt koskaan, että jaksaako hän kaiken tuon oikeasti ja todella. Pidin häntä jonain superwomanina.  En nähnyt mitään masennuksen merkkejäkään, oli varmaan itselläni aina tikku juuri sormessa tmv., mistä piti itkeä isosiskolle. Jos en olisi ollut niin sokea ja itsekäs, olisin ainakin voinut yrittää auttaa.

Tuo elokuvareissu ravisteli minut jotenkin eloon. Olen ollut aika masennuksen syövereissä ja puuduksissa niin, etten ole esimerkiksi nähnyt lainkaan unia pitkiin aikoihin. Viime yönä näin unta!: Olin Murmanskissa Venlan kanssa, en muista oliko perheestä muitakin. Olimme satamassa, joka tosin oli jonkin kanavan varressa eikä näyttänyt yhtään oikealta Murmanskin satamalta. Mutta siis Murmanskissa olimme ja nousemassa pienen jokilaivan kyytiin. Satamassa tapasimme Ville Haapasalon ja Vesa-Matti Loirin! Vesku näytti hirmuisen nuorelta ja hoikalta ja Ville oli samanlainen kauhea turake kuin tosielämässäkin. Ville kyseli minulta, että onkohan tuossa vedessä minkä verran becquerelleja ja minä olin aivan nolona, koska en tiennyt nykytilanteesta mitään ja selittelin jotain kahdenkymmenen vuoden takaisista jutuista. Juttelin myös Veskun kanssa ja olin kauhean ylpeä itsestäni, kun uskalsin hänen kanssaan jutella! Muistan siinä unessa Venlalle sanoneeni, että kuulitko, kun juttelin Vesku Loirin kanssa! Olemme nimittäin tosielämässä monet kerrat perheen kanssa nauraneet, että mitähän tapahtuisi, jos pääsisin joskus Loirin juttusille. Että luultavasti en saisi sanaa suustani vaan töllöttäisin vain silmät pyöreinä tai pyörtyä kemahtaisin. Mutta siinä unessa olin siis tosi reipas! J

Sitten vielä tosielämän mukava tapaus:  fasaanit tulivat ruokailemaan pihaamme. Tarmo meni ihan sekaisin ja oli Sulokin tohkeissaan, kun porukalla vahtivat niitä ikkunasta. Vähän huonosti näkyy noissa kuvissa ne linnut, kun on niin likainen lasi, mutta jotenkin ainakin, koettakaa saada selvää. J

Sulo ja Tarmo kyttäävät paisteja.

Komea poitsufasaani ja harmaampi naaras

Viikon aluksi heti kompurointia

Aamulla näyttelin Venlalle lattialla kyyköttäen viikonloppuna otettuja valokuvia mummolareissulta, Venla kun oli poikaystävän luona eikä matkassamme. Yht'äkkiä nilkan seutuun vihlaisi aivan älyttömästi, enkä päässyt millään ilveellä nousemaan pystyyn. Se oli kai huvittava näky, itsekin nauroin mutta samalla  huusin kivusta ja  "apua, puuro pallaa pohjaan, kun en piäse hämmentämmään sitä!" yrittäen köntätä keittiöön päin. Venla hämmenteli puurot ja samalla filmaili minua, kun olin kuulemma niin edustavan näköinen pinkkinä ja silleen J

Auuu! Huuvattaa ja naarattaa.

Tosiaan olimme siellä Savonmualla pyhänseudun äitiä auttelemassa ja hänen vaivoinaan ja ehkä vähän ilonakin, lapset ainakin. Siirillä oli paras kamunsa mukana, kun kyytiinkin nyt mahtui, Sulo jäi kotimieheksi. Arto pilkkoi äidilleni ison pinon halkoja, hän aloitti homman lauantaina ja jatkoi sitä koko sunnuntaipäivän, jotta sai tehdyksi kaikki ne himputin paksut rungot. Äitini olisi kuitenkin itse halkonut ne puut, jos Artolta olisi jäänyt homma kesken. Hän on aika kova mummo, monessakin mielessä.

Reipas halonhakkaaja ahertaa. Ja tämä on vielä
keskeneräinen pino!

Ymmärsin taas tosi hyvin sen, miksi työttömyys tuntuu minusta ihmisarvon menetykseltä. Minulle, kuten kaikille meille lapsille, on vauvasta asti tolkutettu päähän vain, että TYÖ, TYÖ, TYÖ: Elämässä tärkeintä on työnteko, vain työtätekevä ihminen on tärkeä ja ansaitsee olla maanpäällä. Jotta olisit elämän arvoinen, sinun tulee tehdä työtä koko ajan, aamusta iltaan. Ansiotyötä ehdottomasti, mutta sen ulkopuolinen vapaa-aika myös. Lepääminen on laiskuutta, joka taas on tuomittavaa ihmisten ja jonkin korkeamman voiman, "omantunnon" silmissä. Kun teet oikein kovasti työtä, saatat saada hyväksynnän ihmisarvollesi. Asiasta toiseen: äidinrakkautta on lapsuusperheessäni ollut mahdoton ansaita millään konstein,edes työnteolla, sen äiti on suoraan sanonut. Hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan rakastanut ketään eikä ole meistä lapsista halunnut muiden syntyvänkään kuin vanhimman poikansa.

Äitini ei hyväksy edes itseään silloin, kun joutuu pakosti hetken lepäämään työnteon välillä. Eilen hän totesi heti kahvipöytään istuuduttuaan, että kyllä on niin syyllinen olo, kun itse istuu tässä kahvilla ja toiset (= Arto) tekee töitä. Turha siinä on yrittää hänelle vakuutella, että kyllä sinulla, yli kasikymppisellä, on välillä oikeus levähtääkin. Äiti oikein korostaa aina sitä, että hän ainakin aikoo tehdä työtä niin kauan kuin kynnelle kykenee. Ja katsoo minua merkitsevästi.

Siellä Urimolla kuljeksin Tarmon kanssa "pelloilla" ja metsissä sillä välin, kun puoliso teki puuhommia. Kyllä nostalgia kaikkosi, kun tarvoin siellä metsitetyillä pelloilla ja ryteikköisessä metsässä. Kaikki on pistetty piloille. Heinäpellot ja viljavainiot kasvavat koivua ja kuusta, ja siellä missä ennen lehmät laidunsivat maaston helpoksi pikkutytön kirmailla, oli nyt heinittyneitä risukasoja, joissa sai kompastella haarojaan myöten. Nykyajan metsänhoitoa. Kotimatkalla autossa oikein innostuin haaveilemaan, mitä tekisin, jos voittaisin miljoonia lotossa: "entistäisin" lapsuusmaisemani! Raivauttaisin pellot takaisin pelloiksi ja hommaisin puolisolle leikkuupuimurin, jolla hän saisi ajella viljavainioilla (suurin haaveensa). Kunnostaisin navetan ja ottaisin pari lehmää ja hevosen ("saisinko hevosen lisäksi myös ponin?" kuului heti takapenkiltä). Kanoja tietysti myös. Rakentaisin meille talon peltojen taakse riihen luo ja perustaisin sellaisen pienimuotoisen leirikeskuksen, johon voisi kesällä, ja miksi ei talvellakin,  tulla köyhien ja työttömien perheiden lapsia Sari-tädin huomaan maalaiselämää viettämään. Kunnostaisin lammen rantaan lapsille hyvän uimapaikan. Jajajaja..... Oikein virkistyin siinä suunnitellessani. Ei kai minulta sittenkään kaikki haaveet ole vielä kadonneet.

Tässä oli pelto, nyt jotain himputin taimikkoa.
Mutta on jotain kaunistakin, hihi. 

Löysin sieltä ryteiköstä punaisia pajunkissoja. Äiti sanoi, että
nuoret pajunkissat ovat aina punaisia. Minä kun jo iloitsin,
että jotain erikoista muka löysin. Silti ihania.

Paisteltiin rannalla makkarat. Maistui.

Kovvoo hommoo tämä kevät

 Olen taas ollut halvaantunut kirjoittamisen suhteen. Kaiken kirjoittamisen, ei ainoastaan tänne. Paha olo on pakkautunut lamaannuttavaksi möykyksi sydänalaan, eikä se ole hävinnyt mihinkään kuin joskus hetkellisesti.

Hyviä uutisia on kuitenkin pikkutytön päänsäryn tiimoilta. Tai en minä tiedä, onko se mikään hyvä uutinen, että ei  särky mihinkään ole hävinnyt. Mutta neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt ainakaan mitään aivokasvaimeen viittaavaa. Magneettikuvaus on toukokuun lopulla vasta, nyt mennään siten, että tyttö ottaa tujun lääkkeen silloin, kun ei mitenkään kestä kipua, mutta muuten yrittää pärjäillä ilman lääkkeitä. Migreeni on nyt poissuljettu myös. Varsinaista syytä ei siis ole löytynyt, toivon, että kipu liittyisi kasvamiseen ja häippäisisi pian pois.

Olen miettinyt tätä blogiakin ja tähän kirjoittamista. Kirjoitan täällä omana itsenäni ja kuvan kera eikä minua haittaa, vaikka kaikki saavat lukea, miten hullu ja vähäjärkinen olen, mutta kun tähän liittyy muitakin ihmisiä kuin vain minä ja minä ja minä aina vaan. Tuntuu, että en pysty kirjoittamaan aroista asioista ja tunnoistani ilman, että perheeni joutuu jotenkin mukaan (=lokaan). Ei siinä mitään, jos puoliso ja lapset saisivat pelkkiä myötätuntopisteitä siitä, että joutuvat katselemaan tällaista idaria, mutta kun eihän se pelkästään niin mene. Nykymaailma on julma ja leimaa herkästi etenkin lapsia. Niinpä minulta ovat jääneet sormet näppäimistölle ilman yhdenkään sanan kirjoittamista, koska en ole jaksanut innostua arkipäivän kuulumisista ja sisäinen maailma ei ole täällä julkaisukelpoista.

Tämä kevät on vain niin pahaa aikaa minulle. Ilman maalis–huhtikuuta luulisi jopa joskus, ettei minussa mitään suurempaa vikaa päässä olekaan (HAHAHAA!). Seuraava kuva on jotenkin todella osuva, se on sellaisesta eräästä ohjekirjasesta mielenterveysongelmaisille vanhemmille. Aika näköiskuva meikäläisestä, lapsukaiset ovat mulla vain hieman isommat jo.

Kirjasen loppupäässä oleva teksti lohduttaa suuresti. Sitä niin toivon, etten olisi täysin tuhonnut läheisten elämiä enkä kaatanut kaikkea paskaa sisältäni rakkaitten kannettavaksi.

Jotain iloistakin: Löysin tässä yhtenä päivänä ihanan riemunaiheen erästä kirjaa lukiessani. Kyllä tuli sitten hyvä mieli, kun tieteilijätkin ympäri maailmaa ovat ymmärtäneet, että Sulo kuuluu olennaisena osana myös esteettisyyteen! Pieni kirjoitusvirhe on vain Jaana Venkulalle tullut, kun on pienellä kirjoittanut, mutta sattuuhan sitä paremmillekin tutkijoille J

Krooh! Tässä sitä estetiikkaa ja suloisia unia.

Seuraava Saima Harmajan runo kuvaa osuvasti sitä, miltä tuntuu Saretskasta keväällä. Muutenkin diggailen tuota Saima Harmajaa, mikä sekin lienee jokin keskenkasvuisuuden merkki.

Peipponen

Olen itkenyt lakkaamatta
läpi päivän keväisen.
Ja minun sydämeni tuska
on vuorenkorkuinen.

Mutta pieni peipponen lensi
minun ikkunani taa.
Ja se lauloi hurmaantuneena,
ja sen riemua helisi maa.

Oi Jumala! Sydämessäni
on aivan pimeää.
Ja kuitenkin peipponen lauloi.
En voi sitä ymmärtää!

Elämää suuremmat ongelmani

On tämä elämäni tosiaan säälittävä ja pieni, sen huomaa taas. Minulle, jos kenelle, voi aivan reilusti tokaista, että ”hanki elämä”, ja on siinä ihan oikeassa.

Tuli elämää suurempi ongelma tänään yhdestä pyykinpesusta. Olin nostelemassa koneesta puhtaita vaatteita kuivumaan ja kuinka ollakaan, kaikki vaatteet olivat sitten kivasti nenäliinasilpussa ja -nöyhdässä. So what? Ei muuten mitään so what, vaan minulla kertakaikkisesti ryöpsähti yli äyräiden. Kuuma raivo, pettymys ja turhautuminen vyöryivät sisimpääni ja nostivat epätoivon kyyneleet silmiini. Onneksi muita perheenjäseniä ei ollut kotosalla, sillä siinä tapauksessa perhe olisi saanut varmastikin yllättävän ja kiihkoisan huutomyrskyn päällensä. Tiedän, aivan kohtuuton reaktio pikkuasiaan, mutta minulle tuo taskuun unohtunut nenäliina edusti välinpitämättömyyttä, kunnioituksen puutetta ja töideni halveksuntaa. Kun kerran oleskelen vain tässä kotosalla kaiket päivät, niin jotenkin se vain on mennyt siihen, että hoidan käytännössä kaikki kodin askareet. Varmaan perhe on ihan tottunut siihen ja pitää automaattina, että hommat tekeytyvät. Niin siinä pyykkikoneen ääressä sitten hyökyi mieleeni, että voi *&¤#!!!!!, jos minä aina kaikkien pyykit pesen, viikkaan ja jakelen kauniissa pinoissa puhtaina omistajilleen, niin SEN VERRAN VOISI ITSE KUKIN HUOLEHTIA, ETTÄ TARKISTAA NE TASKUNSA EDES!!!!!

Että voi,voi Saretskaa, kun sillä on hankalaa tämä elämä! Nyt tekee mieli laittaa tähän vielä oikein ruma kuva itsestään. Josta näkyisi, miten typerä ja pikkumainen (v****mainen) Saretskan keskenkasvuinen sielu on.

Oikein aikuismaisuutta kerrakseen

Lomilta tultu ja silleen

Ihan kuin tässä muuta olisi yleensäkään kuin ”lomalla”. Pitkäaikaistyöttömän elämähän on yhtä lommoo vuan, eikö L Miehelläni sentään vielä huuli lävähtää tästä työttömyydestäkin, hän siellä Rauhalahdessa tokaisi kerran, että kyllä tässä lomassa on sitten ihana asia, että ei tule ainakaan työhommat mieleen, haha! Kun ei ole niitä töitä :D

Loma meni tosi nopeasti ja meillä oli haaskoo. Tarmo ensimmäisenä päivänä haukkui jonkin verran, mutta pääsääntöisesti oli kuitenkin ihan kiltisti. Reipas poika (nimipäiväpoika) ♥ Oli siellä paljon muitakin koiraperheitä, mutta ketään toista pystäriä en nähnyt.

"Lössisen" perhe lomailee. Hotskuhuone. Meillä oli kahden
makuuhuoneen huoneisto. Matto tuotiin kotoa, tietystä syystä. 

Meni tosiaan viisi päivää hujauksessa, kun ohjelmaa oli aamusta iltapuhteille saakka. Emme me mihinkään järjestettyihin ohjelmiin osallistuneet, vaan ihan itse järjestimme menomme. No paitsi Jätkänkämpän perinneillassa olimme, ja minä kävin siellä kuntotestissä, tulos: olen keskikuntoinen lievästi lihava. Ei välttämättä aivan sitä, mitä toivoin, mutta kylmä totuus. Tietysti, kun olen aloittanut kuntoni kohottamisen syksyllä täysin nollasta, se keskikuntoinen olotilakin tuntui vallan mainiolta, huippukunnolta minusta. Nyt olen taas tapettu mato ja täi tervassa, kun flunssa jyllää päällä ja Arto hoitaa koiran lenkit.

Jätkänkämpällä on mm. tällainen karhu.

Siirin päänsärky ei ole asettunut. Ensi viikolla on keskussairaalassa aika neurologille, jospa siitä jotain alkaisi selvitä. Lomalla tyttö touhusi ihan reippaasti, mutta tottahan toki se vetää mehuja pois, jos koko ajan päähän jomottaa. Ajoissa siis olimme aina iltaisin takaisin hotskulla lepäilemässä.

Rauhalahden maisemissa lenkillä

Hauskimmista hetkistä voisi ottaa esille suuren keilailuturnauksemme, johon läksimme rehvakkaasti vedonlyöntien kera. Taisteluparit olivat minä vastaan Venla ja Siiri vastaan Arto. Vetoina oli, että jos minä voitan Venlan, hän tarjoaa mulle suklaamokkalaten, jos häviän, minä ostan Venlalle tietyn vaatteen yhdestä rättikaupasta, jossa kävimme Ikean reissulla edellisenä päivänä. Jos Siiri voittaa Arton, Arto ostaa Siirille kengät samaisesta kaupasta. Ja en nyt muista, mitä Siirin piti ostaa Artolle, ehkä karkkipussi. Ihan epäreiluhan se koko kisa oli siinä mielessä, että Arto on ennenkin keilannut ja me tyttöjen kanssa olimme ekakertalaisia. Mulla ja Venlalla pallo meinaisi mennä aina minne sattuu, mutta Siirillä sujui oikein hyvin saati Artolla, joka oli ihan pro. Kyllä siinä riitti naurua ja huutoa ja varmaan pieruakin, kun tämä perhe keilasi. Meikä taisi olla ainakin kerran mahallaan siellä radalla. Lopputulos oli kuitenkin se, että Arto voitti, mutta joutui silti hankkimaan ne tennarit Siirille, ja minä voitin ja tarjosin ne suklaakahveet. Mitenhän se niin menikään…

Karu tulostaulu

Mikä tyyli, waaauuu (tämä on jo toisena keilailtana)!

Kylpylässä kävimme läträämässä joka päivä, sekä kuntosalilla, luontopolulla ja tietenkin syömässä seisovasta pöydästä monta kertaa päivässä. Lomaamme kuuluivat ateriat neljä kertaa päivässä, mutta iltapalalla emme käyneet kuin kerran, sillä yleensä läksimme päivälliseltä vasta vähän ennen iltapalan alkua. Yhden päivän vietimme shoppailemassa, jolloin lounas jäi väliin. Muuten kyllä nautimme kiitettävästi ruokatarjoiluista. Tarviihan sitä syödä hyvin, kun kuntoilee kaiket päivät, hihi!

Niin vauhdikasta ruokailua, ettei kamera perässä pysy. Jätkänkämpällä.

Ihaninta koko lomassa oli yhdessäolo. Ei tarvitse olla edes mitään erikoista tekemistä ollakseen hauskaa, kun saa tosiaan vain lomailla perheen kanssa. Koti-, työ- tai kouluhommat eivät sotke hauskanpitoa. Emme jatkuvasti kaikissa menoloisissa menneet koko sakki yhdessä, vaan jakauduimme vähän kiinnostusten mukaan, esim. Arto ulkoili Tarmon kanssa naisväen kierrellessä kaupoilla. Ja se piti tietysti kokeilla, että mitä Tarmo tuumaa, jos näkee meidät uimassa. Eli me tytöt menimme kylpylään ulkoaltaaseen, ja Arto toi Tarmon lenkillä sinne altaan vierelle. Tarmo oli aivan ihmeissään, kun me siellä höyryävän lämpöisessä altaassa polskuttelimme ja kutsuimme sitä. Meillä on halvat huvit :D

Kukkokojulla

Mualiman napa eli Kuopion tori

Nyt sitten tosiaan arjessa taas, ja arki alkoi Venlan ja minun osalta flunssan kourissa. Olipas hyvä tuuri, että lomalla saimme sentään kaikki olla terveinä. Siirin päänsärkyä jos ei lasketa. Niin, ja Sulo oli reissumme ajan hyvässä hoidossa äitini luona. Vähän se ensin mökötti, kun tulimme perjantaina hakemaan, mutta aika pian antoi anteeksi ja tillusti ja kehräsi taas minulle :-)

Reipas kissanhoitaja, 81 vee.

Sulon mielipaikka mummolassa on kaapin päällä.

Vähän ankeutta ja jotain iloistakin

Ankea mieliala jatkuu. Pikkutytön päänsärky jatkuu. Kävimme taas maanantaina koululääkärillä, joka ei sanonut sen kummempaa kuin edellisviikkoinen terveyskeskuslääkärikään. Fysikaalista hoitoa jatketaan, vaikka mitään apua siitä ei ole ollut enkä edes ymmärrä, miten maksan sen laskun, kun maksun aika tulee. Kertakäynti on 50 euroa, josta saa hakea jälkikäteen Kelalta 20 % takaisin. Tytär tekee neuvottuja jumppaliikkeitä myös kotona ja lopetti varuilta purkansyömisenkin kokonaan, kun lääkäri siitäkin kysyi. Näkö on tutkittu, hammashoitaja katsoo vielä kerran purennan huomenna, vaikka syksyllä sekin on tutkittu. Päänsärky ei vain helpota. Välillä tyttö vääntää itkua ja on aivan harmaa naamaltaan. Välillä taas ihan normaalin oloinen, mutta silti kuulemma koko ajan sattuu. On siinä elämänlaatua, kun päätä särkee monta kuukautta yhtä soittoa.

Ison tytön kanssa kävimme eilen Kaustisen musiikkilukiossa tutustumassa ja tytöllä oli pääsykoehaastattelut samalla. Hän sai täydet musiikkipisteet yhteishaun pohjaksi, hienoa. Ja teki alustavat kurssivalinnat, joihin ilokseni kuului myös venäjän kieli. Koulu vaikutti oikein kodikkaalta ja laadukkaalta, paitsi asuntola. Näimme tosin vain yhden kämpän, mutta se oli ahdas ja pimeä ja kaikkea muuta kuin kodikas.  Yhdessä pienessä huoneessa asuu kaksi oppilasta, asunnossa on kaksi huonetta eli neljä oppilasta samassa kämpässä. Pieni keittiö, jossa ei paljon kokkailemaan mahdu. Ei ihme, että rehtori kertoi koulun ovien olevan auki iltakymmeneen asti, että siellä sitten tehdään läksyt ja harrastetaan. Ei kai siellä asuntolakämpässä voi rauhassa mitään opiskella tai muutakaan. Ei asuntolapaikka sitten paljon maksakaan, 80 euroa kuukaudessa, mikä ehkä juuri ja juuri kattaa asumiskustannukset. Meidän tilanteeseen sopisi niin tosi hienosti. Mutta Venla hakee ensisijaisesti musiikkilukioon Tampereelle, ja siellä ei sitten niin halvalla pääsekään. Ei siellä ole asuntolaa, täytyisi hakea kämppä vapailta markkinoilta. Vuokrat ovat ehkä toista tasoa kuin Kaustisella…  Katsotaan, mitä tuleman pitää. Mukavinta minusta oli se, että Kaustisen opo kehui Venlan todistuksia ja sanoi, että niillä pohjilla on hyvä lähteä lukio-opintoihin, vaikka lisänä on paljon musiikkikursseja. Minusta ainakin se kuulosti siltä, että sinne kouluun olisi lapsi ainakin pääsemässä.

Yksi iloinen uutinenkin: saimme hiihtolomaksi RAY:n tukeman kylpyläloman Rauhalahteen Kuopioon! Ilmoitus myönnetystä lomasta tuli vasta viime viikolla, sillä pääsimme peruutuspaikalle. Rouva, joka ilmoitti asiasta, oli puhelimessa aivan anteeksipyytävän kuuloinen, että pääsemmekö me näin nopealla varoitusajalla lähtemään. No todellakin pääsemme! Ei meillä ole ollut mitään hiihtolomasuunnitelmia. Nyt pääsemme sitten viideksi päiväksi täysihoitoon ja kylpylään rypemään, ulkoilemaan, keilaamaan (en ole ennen keilannut), vaikka kiipeilemäänkin, Kuopioon kaupungille ja tiedä mitä muuta J.  Tarmokin lähtee mukaamme. Sulo puolestaan pääsee mummolaan hoitoon. Hieman huolestuttaa tuon Tarmon kanssa, että haukkuuko se siellä hostellihuoneessa koko ajan, jos naapurista kuuluu ääniä. Saadaan vielä häätö lomalta ekan yön jälkeen L Aina pitää miettiä jotain kauhuskenaarioita, ettei vain liian iloisesti odottaisi tuotakaan lomaa. 

"Haisee kissalta, nam."
Minä vaan lihon ja lihon... Loman jälkeen olen varmaan
vielä läskimpi  buffetpöydissä herkuttelun jälkeen.

Meinasin lopettaa tuohon kuvaan, mutta siitä lomasta sen verran vielä, että siellä on mahdollisuus mittauttaa kuntonsa, minkä aionkin tehdä. Vaikka tosiaan näyn lihovan sitä mukaa mitä enemmän harrastan liikuntaa, niin olen sitä mieltä, että kuntoni pitäisi olla aika kohdillaan. Mielenkiintoista nähdä. 

Kaikkee...

Olen ollut viime aikoina kuin halvaantunut koko tänne kirjoittamisen ja myös lukemisen suhteen. On tapahtunut joitakin ikäviä asioita, niin että olen sitten vain sulkeutunut omaan pieneen piiriini. En tosin tiedä miksi, sillä kirjoittaminen tänne ja teidän blogienne lukeminen auttaa ja helpottaa oloa. On vain ollut niin tyhjä olo ja tunne, ettei ole mitään annettavaa. Ja ettei halua ajatellakaan mitään.

Mieheltäkin meni sitten työpaikka. Eräänä kauniina aamupäivänä, kun olin juuri Tarmon kanssa hiki päässä lenkillä, soitti mies töistä ja sanoi, että heillä on puolen tunnin päästä tiedotustilaisuus ja käskettiin juuri pistää koneet seis. Firma on kuulemma mennyt konkurssiin. Siitä kahden tunnin päästä mies oli jo kotona työttömänä. Sillä tavalla päättyi hänen 26 vuoden työrupeamansa Fenestran ovitehtaalla. Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta ja puskista tuli se. Kaikki työntekijät, koko henkilökunta, irtisanottiin. Tuolta tehtaalta, jossa mieheni työskenteli, potkaistiin pihalle yli 150 henkilöä. Siihen loppui haaveilu pinkistä pikkutalosta joen rannalla Kumpumäessä. Monet muutkin haaveet samoin tein.

Toinen asia, joka kalvaa ja kaivaa, on pikkutytön terveys. Hänellä on särkenyt päätä jo pitemmän aikaa ja nyt noin kuukauden ajan joka päivä aamusta iltaan. Lisäksi häneltä tulee verta nenästä harva se päivä. Nyt viikonloppuna, kun hän oli isänsä luona, oli pitänyt soittaa ambulanssi, koska verta oli tullut suihkuamalla eikä vuoto ollut tyrehtynyt millään. Ei kuitenkaan tullut sairaalareissua siitä, vaan lopulta verentulo oli saatu loppumaan.  Kahdesti Siiri on käynyt verikokeissa, joista ekoissa ei ollut mitään vikaa ja toisten tulokset saamme huomenna. Lääkäri määräsi alkuun fysioterapiaa, kun kuuli lapsen harrastavan harmonikansoittoa. Kerran on tytär siellä käynyt tähän mennessä, eikä se ainakaan vielä heti auttanut. Liikunnan tai hapenpuutteen syytä tuon päänsäryn ei ainakaan pitäisi olla, sillä tyttö ulkoilee, luistelee ja hiihtää ainakin pari tuntia joka päivä (minäkin siinä sivussa innostuin retkiluistelusta, ja koira myös). Arvaatte varmaan, mitä minä kauhulla pelkään…   No, lääkäri sanoi, ettei (muka) panttaa magneettikuvaukseen lähettämistä, mutta tutkitaan nyt muut vaihtoehdot ensin. Kyse on tietysti terveyskeskuslääkäristä. Pitäisi totta kai mennä yksityiselle, mutta kun ei kerta kaikkiaan pysty;  fysikaalinen hoitokin on tiukassa saada maksettua, vaikka Kela siitä osan korvaakin.

Tällaisen kuvan sain puhelimeeni, kun tilanne siellä iskän luona oli ohi ja verenvuoto tyrehdytetty.

Jatkamme kuitenkin tavallista elämää ja tavallisia touhuja tietenkin. Yritän tehdä opintoja, vaikka ajatukset eivät pysy kasassa. Rauhoittavaa ilmapiiriä työhuoneessani edistää tuo ”työkaveri”. Sen nukkumakori on sivupöydällä; siinä se lepäilee tai niin kuin kuvista näkyy, istuu työpöydällä tai makaa hyllyn päällä tähystämässä tielle J

Runebergin päivänä leivoin torttuja, joihin käskettiin laittaa ”paljon hilloa ja kuorrutetta”.

Eilen juotiin tietysti mitalikahvit! Leivoin pikaisesti pienen kakun, joka syötiin melkein kokonaan het' kertalaakista. Hieno suoritus se Enni Rukajärven, ja niin kivan oloinen tyttökin hän on kuin mikä!

Tässä piiperoiseni. Siirikin hieman vähemmän verissä päin ja Venlalla uusi otsis.

Peace!

 Nyt alan sitten ottaa selvää, mitä kaikille blogi-immeisille kuuluu. Toivottavasti teillä menee paremmin kuin täällä. Tai no, enhän tosin edes tiedä, miten meidän laitamme on: jos Siirillä ei ole päässä syöpää tms. ja kivut saadaan hoidettua, ei meilläkään ole mitään hätää. Talous katastrofissa, mutta se on vain aineellista.

Loppukevennys: Minutkin saatiin sitten painostuksen tuloksena ”nykyaikaan” ja hommaamaan älypuhelin. Äitikin oli juonessa mukana ja rahoitti osaksi puhelinhankinnan. Ollaan sitä niin keskittyneenä tässä kikkejä laittelemassa, hahhah! (Kikit ovat sellaisia ilmaisia viestejä.)

Huhhuh, meniköhän  nyt oikein...