Säätäminen jatkuu

Kiitos teille, ihanat ihmiset, kommenteistanne edelliseen kirjoitukseeni. Viikko oli niin uuvuttava, että en jaksanut edes vastata teille erikseen, mutta tietysti olen lukenut kommenttinne heti ja olen hyvilläni, että vielä luette ja kommentoittekin ja tsemppaatte ja olette hengessä mukana <3.

Auton kanssa jatkuu sama säätäminen. Kun haimme Micran, huoltamonmies vakuutteli, että kyllä se auto nyt toimii huomattavasti paremmin kuin ennen remonttia, enää nykii vain, kun ykkösellä kovasti kaasuttaa. No, saimme alennusta oikein 40 euroa, vau. Ajelin siitä sen pari kolme kilsaa töihin, ei mitään, kyllä toimi. Läksin sitten iltapäivällä kotiin päin, ja kotimatka olikin sitten tuskien taivalta, sillä auto hyytyili ja nyki pahemmin kuin koskaan ennen, ihan kaikilla vaihteilla ja vaikka ei olisi kaasutellut lainkaan. Sammui kahdesti. Piti vielä siitä suoraan lähteä viemään Siiriä soittotunnille, ja kyllähän me sieltä hengissä kotiinkin selvisimme, vaikka kerran auto hyytyi keskelle risteystä, josta meidän piti mennä yli.

Nyt en uskalla enää ajella Micralla mihinkään. Tein Nissanin korjaamolle kitkerän reklamaation, jossa vaadin työtunneista maksuja takaisin, koska autoa on rikottu lisää eikä korjattu. Sieltä sitten sanottiin, että he eivät palauta rahoja (no olipa yllätys), mutta he korjaavat autoa uudestaan, kunhan tuon sen sinne. Tänään pitäisi se viedä sinne, mutta en tiedä, miten uskallan lähteä ajamaan tuolla. Ja jotenkin en usko, että ne osaavat korjata autoa nyt, kun eivät ole osanneet tähänkään asti. Kuitenkin taas jotain valohoitoa ja yrittävät sitten rahastaa taas. En tiedä... Toisaalta ei ole enää rahaa viedä Micraa mihinkään muuallekaan korjattavaksi. Iso huok.

Ostin itselleni seutulipun ja nyt olen kulkenut bussilla töihin. Pomolle sanoin, että minä en muuten sitten pysty syyskuussa olemaan niitä kuuteen asti työpäiviä. Ajattelin, että eipä mulle enää potkujakaan voi antaa, kun työsuhdekin on vain syyskuun loppuun. Viimeinen iltapäiväbussi lähtee klo 16.45, joten siihen saakka pystyn pitämään toimistoa auki. Pomo oli vain, että ok, pidetään toimisto auki joka päivä klo 16.45 asti. En voi kyllä moittia mun päällikköä. Sitten olisi sunnuntaina 30.8. jumppatori, en pääse sitäkään pitämään, täytyy etsiä joku muu (sunnuntaina ainut bussi kaupunkiin lähtee klo 13). Sitten olisi ensi viikon torstai-iltana ohjaajien kaudenaloitustapahtuma, jossa pitäisi olla avaimia jakamassa ym., en pääse sinnekään. Kyllä auton puuttuminen täällä korvessa haittaa toimintoja aika oleellisesti. Mutta onneksi eksä, siis Siirin isä, lupasi kuljetella Siiriä soittotunneille, kunnes autoasiani saadaan kondikseen. Ja onhan se minunkin mies joskus satunnaisesti maisemissa, kun on hänellä vapaapäiviä.

Mutta silti. Silti. Tänään menen puolison kanssa elokuviin. Nih.

Äkisti huomaan ajankulun

Autosta tilannetiedotus: Vika ei tullut kuntoon, ja laskua on muodostunut 380 euroa. Huomenna menen hakemaan Micran pois. Onneksi miehellä alkoi kesäloma, joten otan hänet mukaani keskustelemaan laskusta. Ja nyt en ajattele tätä enempää, etten tule hulluksi.

Eilen olikin onneksi mukavaa ajateltavaa, kun kummipoikani meni naimisiin. Sattuikin vielä niin kaunis sää, ettei paremmasta väliä. Jännä, että sitä on jo niin vanha, että kummilapsetkin avioituvat. No, itse asiassa vanhimmalla kummitytölläni on jo itselläänkin kaksi lasta, mutta nämä olivat ensimmäiset kummilapsen häät.

Vastanaineet. Kun katsoin kummipoikaani alttarilla kuuntelemassa musiikki-
esitystä, hän näytti täsmälleen samalta kuin isävainajani nuorena. Se oli
jo melkein liian liikuttavaa.

Minun omat ihanat nuoreni

Hääpaikan maisemaa

Kakkua, nam!

Kimppu lentää, viuh!

Huomaan nakertavani kynsiäni

Huomaan sormieni hakeutuvan suuhuni. Hermot ovat niin kireällä, että vinkuu. Tällä viikolla olen joka aamuyö herännyt siihen, että maha on kuralla ja täytyy hypätä äkkiä ylös ja juosta p**lle. Sitten valvon siihen saakka, kun kello soi. Ilmeisesti elämäni on todella helppoa, sillä tämä hermojen menetys johtuu Micran-romusta.

Micra ei tullut kuntoon kyläsepällä. Otin sitten (ex-puolison) neuvosta vaarin ja vein auton merkkikorjaamoon. Sitä ennen alkuviikon köröttelin töihin, vaikka aiheutin välillä kaupungissa liikenneraivoa tökötellessäni risteyksissä ja liikennevaloista lähtiessä. Punaisissa valoissa odotellessani syke nousi huimiin lukemiin, kun jännitin, pääsenkö valojen vaihtuessa sujuvasti lähtemään vai hyytyykö rottelo heti lähdössä. Päästyäni lopulta työpaikan parkkipaikalle verenpaineeni oli niin korkealla, etten kuullut muuta kuin suhinaa korvissani. No, selvisin työviikosta ja eilisaamuna vein helpottuneena Micran siis korjaamolle. Siellä korjaamonmies ihanan luotettavasti sanoi heidän korjaavan autoni tuossa tuokiossa: ”Jäätkö odottamaan?” En tietenkään voinut jäädä, vaan sanoin hakevani auton töiden jälkeen ja kävelin siitä sen kolmisen kilometriä työmaalle. He lupasivat ilmoittaa, kun auto on valmis. No, ei kuulunut ilmoitusta. Lopulta, kun alkoi jo olla aika lähteä talsimaan töistä korjaamolle päin, että ehtisin ennen sulkemisaikaa, soitin sinne varuilta. Asia nyt olikin sitten niin, että vikaa ei ollut löytynyt. Laskua erinäisten osien vaihdosta oli jo syntynyt 180 euroa, mutta ei toimi. Micra jäi siis sinne, minä tulin bussilla Uuraisille. Mitähän tästä seuraa? Ei siinä muuta, mutta minulta loppuvat rahat. En pysty maksamaan kallista remonttia. Lapsella alkavat ensi viikolla soitto- ja lauluharrastukset, joihin pitäisi päästä kolmena iltana viikossa. Tunnit ovat Äänekoskella, jonne on matkaa 25 km eikä julkista liikennettä. Minulla alkavat syyskuun alussa klo 18:aan työpäivät, jolloin linja-autolla pääsee kotiin klo 22. Puren täällä kynsiä ja hikoilen.

Loma män', ahistus tul'

 Punkaharjun-reissu meni hyvin, vaikka ainekset muuhunkin olivat olemassa. Sunnuntaina, kun lähdimme, satoi kaatamalla. Pakkasimme Micraan tavarat ja Sulon ja itsemmekin mahdutimme kyytiin juuri ja juuri. Vinguin koko ajan, että mitenkähän kaikki nyt sujuu, voi Sulo-raukkaa ja niin poispäin. No, kun olimme pihasta lähdössä, Siiri tokaisi neuvoteltuaan jotain ystävänsä kanssa ja heidän raplattuuan tovin puhelinta, että tuon ystävän äiti voisi käydä Suloa hoitamassa. Loppujen lopuksi roudasin sitten kissankopan takaisin tupaan ja Sulon kopasta vapauteen. Varmaan se vähän ihmetteli, että mikä liike tuo oikein oli: väkipakolla koppaan, kymmenkunta minuuttia autossa kotipihassa ja takaisin sisälle! No, siinä kaatosateessa sitten taas purin Micrasta hiekkalaatikkoa ja kissanruokia (sieltä alimmaisesta kassista) ym. ennen kuin lopulta pääsimme matkaan. Se Siirin kaverin äiti olikin sitten ihan maailman paras kissanhoitaja. Hänellä on itselläänkin kaksi kissaa, joten kyllähän hän osaa! Kaiken hyvän lisäksi hän kovasti ihastui Suloon, olisi kuulemma ilomielin vienyt mukanaan koko katin! Joten sen osalta olin hyvillä mielin koko viikon. Ja se mökki oli muuten sellainen, missä ei ole tuulikaappia vaan ovi suoraan terassille ja ulos, joten olisi se Sulkku varmasti jossain vaiheessa livahtanut pihalle.

Niin, olihan se Punkaharjulle pääsykin sitten vähän kiikun kaakun, sillä Micra alkoi Savonlinnan tienoilla piiputtelemaan ja jätti Savonlinnassa keskellä kaupunkia meidät ensin liikenneympyrään ja sitten liikennevaloihin kerran. Pääsimme kuitenkin perille saakka onneksi, sillä ei olisi siinä kaatosateessa ollut kovin herkkua norkoilla tien reunassa. Kotiinpääsy olikin sitten perjantaina huomattavasti hankalampaa, sillä Micra nyki ja tökki ja hyytyili heti alkumatkasta lähtien. Mutta sain auton ja tytöt kotipihaan, eikä siinä niin jännitystäkään oikeastaan ollut, sillä Arto ajoi samaa reittiä, joten olisi voinut tarpeen tullen hinata meidät.

Siinä sitä niin reippaana ja kimaltavana tojotetaan mökin pihassa,
kun ensin on meinattu sipata kesken matkaa.

Punkaharjulla oli todella ihanat maisemat ja kelikin suosi sitten, kun sunnuntain kaatosateesta päästiin. Kiertelimme harjualuetta, kävimme muun muassa Salpalinjalla, mikä olikin yllättävän mieltä järisyttävä kokemus myös nuorisolle. Miehistönmajoituskorsu, konekivääripesäkkeet ja juoksuhaudat toivat sodan ankarat puitteet käsinkosketeltaviksi. Oli kammottava tunne, kun melkein pystyi korvissaan kuulemaan, kuinka panssarit lähestyvät kannasta pitkin. Olisi kyllä oikeasti kusiset paikat odotella ampuma-asemissa, huh. 

Entisöityjä juoksuhautoja

Miehistönmajoituskorsu. Oikeasti siellä oli ihan pimeää,
tässä kuvassa kameran salamavalo valaisee korsun.

Savonlinnassa kävimme parina päivänä, tietysti myös Olavinlinnassa. Paras anti viikossa oli ehdottomasti se, että saimme pitkästä aikaa vain olla perheen kanssa yhdessä.

Tässä sitä kansallismaisemaamme.

Ihania retkeilypolkuja

Kyllä kelpasi nauttia luonnosta ja liikunnasta.

Tarmo-kultaraukka ei ollenkaan voinut käsittää, miksei hevonen eikä mies
liiku mihinkään, vaikka mitä tekisi. Eivätkä ne edes haise miltään.
Tämä Herman Joutsenen patsas on metsämuseo Luston pihassa.

Meidän sakkia linnaan menossa.

Työn aloittaminen loman jälkeen ei ollut mitenkään herkkua senkään takia, koska kulkupeli päätti ruveta ryppyilemään juuri loman loppupuolella. Se onkin ihan oma stoorinsa, jota en kerta kaikkiaan jaksa edes kertoa, sillä niin hankalaksi homma meni. Kuitenkin sen verran sanon, että kyläseppä ei saanut Micraan lakia, mutta lasku on tulossa silti tulppien, suodattimen ym. vaihdoista. Vien sitten ensi torstaina ropposeni ja sitä myöten myös roposeni merkkiliikkeeseen. Väsyttää ja ottaa niin pattiin koko asia. Olen parina päivänä ajanut töihin autolla, vaikka se sammuilee liikennevaloihin ja muuta kivaa. Hirveä jännitys koko ajan päällä, pääseekö vai eikö pääse perille. Olin perjantaina niin poikki, että kun menin lopen uupuneena päiväunille, nukuin neljä tuntia putkeen. Syy: olin valvonut ja hikoillut ja pyörinyt kaikki edelliset yöt tällä viikolla.

Uutta työmaata etsin. Pistin hakemuksen Pihtiputaalle. Jos se tärppäisi, toteutuisi viimein muutto Viitasaarelle saman katon alle puolison kanssa. Ja Siirikin sanoi, että on tämä Uurainen jo nähty. Mutta ehkä on turha edes toivoa, ei tuo onni ole potkinut ennenkään, ei varsinkaan noissa työasioissa.

Koirakuskaaja

Tuo otsikko tuli vain siitä, kun Siirin kanssa luemme aina vahingossa väärin ohjelman Koirakuiskaaja nimen. Olenkin ollut tässä kesälomani ajan sellainen koirakuskaaja, sillä Tarmo on ollut nyt meidän kanssamme täällä Mansikkamäessä, kun isänsä on vielä töissä (haha, ”isä” on siis Arto). Artolla alkaa kesäloma nyt tulevana sunnuntaina klo 24. Heidän työvuoronsa kannalta tosi typerästi, sillä toisella vuorolla alkaa loma jo perjantaina aamuvuoron jälkeen. Meillä on siis koko kesänä ruhtinaallinen yksi viikko yhteistä lomaa.

Juhannuksen sentään vietimme ihan kaksin & Tarmo Tammi-Suvannolla.
Kävimme soutelemassa ja kalassa Heinä-Suvannolla ja Suvantojärvellä.

Minä olen lomaillut juhannuksesta lähtien, ja Siirin kanssa olemme viettäneet oikeasti laatuaikaa. Päiviimme on kuulunut Tarmon kanssa lenkkeilyä noin kolme tuntia päivässä (vähintään), leipomista, leipomista, leipomista ja leivonnaisten syömistä, Britain’s best bakery -ohjelman katselua (jokainen jakso, ja siinä tapauksessa koneelta, jos ei satuttu olemaan oikeaan aikaan kotosalla). 

Nämä teimme, kun Venla oli tulossa kotona käymään.

Alkukesälomasta teimme pienen matkan, risteilimme Tallinnaan ja sieltä palatessamme olimme yhden yön Helsingissä. Reissullamme keskityimme tapamme mukaan ruokapuolen asioihin. Laivalla kävimme illastamassa buffet’ssa sekä tietenkin meriaamiaisella. Ehkä olemme hirveitä moukkia, mutta se illallisbuffet oli meidän mielestämme aivan ihana ja loistava. Maistelimme parhaan kykymme mukaan kaikkea herkullista, mutta minultakin loppui jaksaminen niin pahasti kesken, että juustot jäivät mielikuvaharjoittelun tasolle. Harmitti kauheasti. Suoraan sanottuna en olisi ihan siltä istumalta uskonut sitäkään, minkä ruokamäärän yksi hernekeppimäinen 13-vuotias tyttö saa kupuunsa mahtumaan. Valehtelematta lapsi veti viisi lautasellista, täysiä sellaisia, eikä muuten jättänyt tähteitä. Sitten kyllä olimmekin aivan ähkyjä, jouduin avaamaan Siirin kengännauhatkin, koska hän ei kyennyt kumartumaan. On ehkä rahvaanomaista touhua, mutta vähätpä siitä, meillä oli ihanaa!

Pääsin Tallinnassa kunnon suklaaostoksille.

Helsingissä kävimme luonnontieteellisessä museossa, jossa Siirillä olisi mennyt helposti vaikka koko päivä lukiessa selostuksia ammoisista ajoista, mutta turistipaljous häiritsi keskittymistä, joten käynti oli aika pintapuolinen raapaisu. Ateneumissa kävimme katsomassa Tarujen kansat -näyttelyn, joka oli vaikuttava! Sitten vietimme sen tämän kesän ainoan kuuman hellepäivän Suomenlinnassa, jossa tietysti tärkeimpänä kohteenamme oli taas herkkupaikka, venäläistyylinen kahvila Samovarbar. Siiri kun on teeharrastaja, paikka oli hänelle just paras: siellä oli oikein erityinen teelista, jolta sai valita teelaadun monien mahdollisuuksien joukosta. Ja juomamme nautimme kakkupalan kera, tietenkin:

Ihanan kodikas se Samovaaribaari on.

Samovaareja mitä erilaisimpia kymmenittäin!

ON SULO ELOSSA! Miten minä yleensä itse eläisin tai kirjoittelisin mitään, jos elämäni valo olisi sammunut pois! Sulo on kesän lapsi, hän nauttii elämästään, kun on lämmintä eikä lumi tassuja palella. Nyt kesän aikana hän ei tosin paljon meistä orjistansa perusta, koska hän nukkuu kaiket päivät ja heräilee vasta illansuussa hieman seurustelemaan ja pyrkiäkseen ulos yöhommiinsa. Aamulla sitten istuu kauniisti tuossa terassinpöydällä ikkunan takana ja pyytää päästä tupaan (näyttää tosi söötiltä, kun vain suu aukeilee eikä kuulu ääntä). Sitten annan hänelle aamupalan, jonka jälkeen hän ehkä sallii seurustella kanssaan pienen hetken ja painuu koriinsa unille. Rakas <3.

Sulo on siellä missä huvittaa :D.

Nyt minulla on kaamea tuska sydämessäni Sulon takia, koska lähdemme sunnuntaina Punkaharjulle lomanviettoon. Arto sai edullisesti vuokrattua ammattiliittonsa mökin sieltä, ja minä, Siiri, Ronja (Siirin paras ystävä) sekä Sulo suuntaamme täältä sinne sunnuntaina, Arto tulee Viitasaarelta Tarmon kanssa maanantaina ja Venla poikaystävänsä Jerryn kanssa Tampereelta tiistaina. Olemme Punkaharjulla perjantaihin saakka. Niin miksi minulla on tuska sydämessä Sulon takia? Koska minua pelottaa, että Sulo karkaa siellä ulos mökistä ja häviää ikuisiksi ajoiksi. Ja koska minua säälittää kuljettaa sitä tuntitolkulla kuumassa Micrassa kuljetuskopassa (n. neljä viisi tuntia). Voi kunpa joku tulisi asumaan meille ensi viikoksi ja hoitaisi Suloa samalla! En vain keksi ketään. Kiinnostaisiko sinua loma Uuraisilla?

Sulo-rakkaani päivälevolla juuri hetki sitten kuvattuna.
Korvien asennosta näkee, että valokuvaus häiritsee herraa.

Noista matkoista muuten sen verran, että vaikka rahaa on tosi vähän, niin kun etsii kaikkein edullisimmat tarjoukset joka asiassa, pystyy kuin pystyykin ehkä järkkäämään jotain, kuten minä tuon Tallinnan–Helsingin-reissun Siirin kanssa. Aloitin tarjousten metsästämisen jo huhtikuussa, silloin ostin Onnibus-liput Helsinkiin 8 €/2 hlöä. Kun sitten tuli VR:n kesätarjous, hommasin paluuliput Hki–Jkl 14 €/2 hlöä. Risteilyn ostin myös tarjouksesta ja hotelliyöpymisen Helsingissä samoin. Koko reissu oli varattu ja maksettukin jo toukokuun alkupuolella, vaikka matkustimme heinäkuun alussa. Tuliaisiin ja sen semmoisiin tietysti kului rahaa, vaikka ostimmekin oikeastaan vain makeisia Kalevin suklaapuodista. No, Artolle toin kalliin viskipullon syksyn kaatoryypyiksi (tosin hän juottaa sen yleensä aina ”pojille”, kun ei itse pahemmin alkoholia käytä).  Luonnontieteelliseen museoon menimme ilmaisaikana (kuukauden ensimmäinen torstai) ja Ateneumiin ei lapselta pääsymaksua peritäkään. Kaikki mahdolliset alennukset tutkin etukäteen, jotta osaamme hyödyntää ne. Nytkin kun lähdemme isolla porukalla sinne Punkaharjulle, otan ruokatarvikkeet mukaan ja kokkaan suurimmaksi osaksi ruuat itse. Tai siis kokkaamme yhdessä, en aio ryhtyä miksikään keittiömarttyyriksi, joka passaa muita niska limassa.

Ai niin, ja olihan minulla ihan aikuistenkin reissu tässä alkukesälomalla! Kävin serkkuni kanssa Tampereella humputtelemassa ja tietenkin Venlan luona. Venla muutti kesän alussa poikaystävänsä kanssa yhteen asumaan, heillä on oikein sievä kaksio Peltolammilla. Virva-serkun kanssa kävimme humputtelemassa kaupungilla, terassilla ja kuuntelemassa Venlan bändin keikkaa Matonpesufestareilla (hih).

Serkukset viihteellä

Monessakohan punkbändissä on haitaristi?

 Lapsuudenkodissanikin olemme ehtineet pikaisesti pyörähtää. Siellä olisi viihtynyt pidempäänkin kuin yhden yönseudun, mutta tällä kertaa emme pystyneet sen kauemmin olemaan. Kävimme kuitenkin mansikassa ja lämmitimme saunan. Tarmokin sai olla pihassa vapaana, ihanaa.

Äitini luona on hyviä metsämansikkapaikkoja.

Uljaat saunanlämmittäjät ;-)

 Sitten ensi viikon jälkeen on paluu töihin. Nyt kyllä sanon suoraan, että ankea paluu, sillä työsuhteeni ei jatku toista vuotta, koska täytyy saada uusi, halpa palkkatukilainen tilalle! Motivaatio meni, ei auttanut mitään, vaikka annoin koko sielunikin sille s####nan voimistelup*****le. Silleen. Mur.

  

Tuulisena päivänä

Eräs ihana blogisti, tai ei eräs vaan nimenomaan Sanna, kyseli kuulumisiani sähköpostitse ja havahduin toden teolla tähän kirjoittamattomuuteeni. Ja mitä kauemmin taukoa kirjoittamisesta pitää sitä vaikeampi on ryhtyä tuumasta toimeen ja päivittää blogia. Tuntuu, että mitäpä nämä tavalliset asiat ketään kiinnostaisivat, pitäisi olla jotain oikeaakin asiaa. Oikeaakin asiaa mielessä joskus harvakseltaan pyörii, mutta eihän sitä sillä hetkellä ulos saa saati blogiin kirjatuksi. No mutta, täällä sitä vain vielä elossa keikutaan joidenkin harvojen iloksi ja toisten mieliharmiksi.

Asiat tässä huushollissa ovat jotakuinkin entisessä mallissa. Talokauppoja ei ole tehty suuntaan eikä toiseen, vaikka rahavarat eivät todellakaan riitä tämän talon ylläpitoon. Tämä jumiutunut tilanne ei ole pelkän saamattomuutemme syytä, vaan siihen on useitakin käytännön sanelemia perusteita. Parisuhde ei ainakaan suorastaan kukoista siitä, että näemme miehen kanssa korkeintaan parina päivänä viikossa ja yleensä Artolla on vapaapäivä silloin, kun minulla työpäivä. Olen huomannut, että mitä vähemmän näemme toisiamme sitä ärhäkämpi minä olen. Outoa. En tiedä, tuleeko tästä avioliitosta mitään, jos etäsuhdetta jatkuu vuosikaudet. Välillä tuntuu, että olemme lopun alussa. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole koskaan, missään emme käy kahden eikä olisi mahiksiakaan. Ei rakkaus ole mihinkään hävinnyt, mutta usein tuntuu, että voimat ovat.

Nyt jatkan kirjoittamista tähän blogiini useammin, lupaan sen tässä itselleni. Oikeasti sinä Sanna, joka kyselit kuulumisia, olet jotain ihmeellistä. Olen varmaan narsisti tai sen tapainen, kun olen vain itseeni käpertyneenä ollut täällä poterossani eikä ole tullut edes mieleenikään, että joku oikea ihminen blogien takana edes muistaisi olemassaoloani. Olen nyt taas pitkästä aikaa käynyt kurkkimassa teidän blogejanne, ihanaa, että olette täällä, kiitos!

Viimeaikaisia kohokohtia:

Olimme Veskun ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa 9.5.
Kävin ojentamassa taiteilijalle ruusun ja konsertin
 jälkeen pääsimme sattumalta juttusillekin <3!

Venla osaa olla niin edustavasti, päinvastoin
kuin minä.

Siiri päätti alakoulun huipputokariin: lukuaineitten
keskiarvo 9,9. Vähän olen ylpeä äiti.

Kauhein tapaus puolestaan viime ajoilta on se, kun kyykäärme pisti Tarmoa kuonoon nyt viime torstaina. Melkein menetimme koiramme, mutta onneksi vastaseerumi ja tiputus auttoivat ja Tarmo selvisi, vaikkakin nipin napin. Rakas.

Tässä Tarmo juuri eläinsairaalasta kotiin päästyään.
Tassussa vielä kanyyli paikallaan, jos olisi tarvinnut
uudestaan lähteä nesteytykseen. Kuonokin vielä
hieman turvoksissa muttei paljon.

Olen elossa!

Onnellista tätä vuotta kaikille teille, jotka luette tätä! On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Mielessä olette olleet, mutta kai nuo voimavarat ovat niin rajalliset, että ovat menneet jokapäiväisen elämän pyörittämiseen.  Sehän on nimittäin sujunut aivan kunnialla J En tarkoita, etteikö olisi ollut vaikeuksia, mutta niistäkin olen selvinnyt ilman romahduksia. Oikein hienosti oikeastaan.

Syksy on mennyt enimmäkseen työn merkeissä. Olen laittanut itseni täysillä likoon, ja minusta on sukeutunut henkeen ja vereen JNV:läinen. Tuntuu melkein pelottavalta sanoa tämä, mutta tykkään työstäni! Saako sitä tykätä työstä, voiko sanoa, että töissä on kivaa? Onko se sitten enää oikeaa työtäkään? Täytyy tunnustaa se, että joskus joitain hommia tulee tehtyä kotikoneella vapaa-aikanakin. Ihan huvikseen.  Ja jotkut työpäivätkin tuntuvat silkalta hauskanpidolta, esimerkiksi loppiaisena olin kauden aloituksessa Jumppatorilla myymässä jumppakortteja vapaaehtoisten avustamana, ja tuntui kuin olisin ollut mukana kivoissa talkoissa. Päällikön luvalla kävin siinä välillä jumpassakin, oli hauska ajatella, että tässä sitä vaan kuntoillaan palkan edestä. Palkkahan ei tosiaan päätä huimaa, mutta ei urheiluseura pystyisi sitäkään maksamaan ilman palkkatukea. Palkan päälle saan työttömyyspäivärahaa, koska olen osa-aikatyössä. Sillä rahalla ostaa jo bensat työmatkoihin.

Tässä kun on päässyt työnsyrjään kiinni, on entistäkin selvemmin käynyt ilmi, miten hirmuisen tärkeää se työ ihmiselle, ainakin minulle, todella onkaan. Henkinen tilani ja mielenterveyteni on parantunut ja voimistunut niin paljon, että aloimme yhteistuumin terapeuttini kanssa alasajaa terapiaani. Kolmas Kelan tukema vuosi päättyy muutenkin heinäkuussa, mutta nyt olemme jo harventaneet käyntejäni yhteen kertaan kuussa. Ei ole ollut enää mitään ruodittavaa, lähinnä olemme jutelleet kuin ystävät keskenään juttelevat. Huomasin, että samat asiat voisin keskustella ihan vaikka puolison kanssa. Ilman veloitusta. Mielialalääkettä en ole tarvinnut elokuun jälkeen. Kyllähän minua joskus masentaa, mutta se ei ole mitään sairautta enää, vaan tiedän tunteen ajan kanssa menevän ohi enkä ajattele kuolemaa ainoana poispääsynä kurjasta olosta.

Asuntoasiamme on edelleen vaiheessa. Puoliso pitää työvuorojensa aikana Tarmon kanssa kortteeria siellä vanhempiensa tyhjäksi jääneessä talossa Kumpumäessä ja minä täällä Uuraisilla Siirin ja Sulon kanssa tai pelkän Sulon silloin, kun lapsi on iskäviikolla. Venlahan muutti lukion musiikkilinjan perässä Tampereelle. Hän viihtyy siellä tosi hyvin, mielestäni jopa liiankin hyvin, sillä minulla on kova ikävä ja haluaisin nähdä häntä useammin. Välillä on niin kova ikävä, että sydän meinaa haljeta.

Siinä mieheni vanhempien talossa ilmeni pahoja kosteusvaurioita, joten senkin kanssa on nyt pähkäiltävää, että mitä tehdään. Korjausarvio on nimittäin melko suolaisen hintainen ja pitäisihän siitä talosta jotain maksaakin. Tämä talo ei ole vieläkään myynnissä, mutta nyt aiomme vihdoin viimein tarttua toimeen ja laittaa myyntiin. On liian kallista lämmittää ja ylläpitää kuuden huoneen ja keittiön taloa pelkästään yhtä tai kahta ihmistä varten. Tien puolelta katsottuna varmaan usein näyttää, ettei täällä asu ketään, kun sen puoleiset huoneet ovat tyhjillään ja pimeinä melkein aina.

Tällaista näin pikaisesti ja päällisin puolin elämääni nyt kuuluu. Ei mitään suuria kohokohtia eikä toisaalta kamalia katastrofejakaan. Tilannetta leimaa eniten tämä perheen hajallaan olo. Se on jonkinmoinen vaikeus (vai pitäisikö käyttää muoti-ilmaisua ”haaste”), mutta olen sen takia oppinut sietämään yksinoloa ja myös nauttimaan siitä. Nytkin olen yksin – tai siis kaksin Sulon kanssa – kun mies ja koira ovat Kumpumäessä  ja Siiri Venlan luona kylässä Tampereella. Ei huolinut äitiä mukaan, huoks.

Saretska jumppatorilla myymässä jumppakortteja. Seuran
puheenjohtaja venyttelee.