Suvannolla

Viime viikonloppu oli ihana, kun lapsi kävi pitkästä aikaa kotona. Miehelläni oli harmillisesti iltavuoroviikonloppu, mutta koska Venla sanoi, että eniten on ikävä Artoa, puuhasin meille retken Viitasaarelle ja menimme koko konkkaronkka (paitsi Sulo jäi kotimieheksi) patikoimaan Heinä-Suvannolle. Siellä alkaa jo muuttolintukausi tehdä tuloaan, kuusi joutsenta oli mieheni bongannut perjantaina Suvannolla. Kun läksimme Uuraisilta lauantaiaamuna varhain, paistoi aurinko täydeltä terältä. Kumpumäessä oli kuitenkin jokin ihmeellinen sumuilmiö, ja Heinä-Suvannon-retki tehtiin ilman auringonpaistetta. Se ei suinkaan tahtia haitannut, olihan kuitenkin tyyntä ja lauhaa. Tammen tuvalla keiteltiin laavulla kahvit & kaakaot sekä paistettiin juustoleipiä ja makkaraa. Tyttäret ehtivät saunoakin. Tapansa mukaan Suvanto laittoi ajatukset lentoon, ja tulilla istuessamme kävimmekin syvällisiä filosofisia keskusteluja. Yhdessä vaiheessa nuorimmainen nousi jo pöydälle seisomaan ja julisti sieltä käsin sekä äidin että Venlan täysiksi ääliöiksi, sen verran kiihkeästi näkökannoista jutusteltiin. Naurun säestämänä kuitenkin.

Suvanto on vielä hiljainen, mutta kevään tullessa tämän alueen
valtaavat tuhannet muuttolinnut. Sitten Tammelle kuljetaan
 metsäpolkua ja pitkospuita pitkin.

Tarmo vetäisi oman grillimakkaransa noin sekunnissa.
"Saisko lisää?!"

Eväidensyönti kruunaa retken.

Myö, kaksi vanhaa varista. Ollaan kuulemma ihan söpöin pari :)
(Kelkka ei ole meidän, vaan Tammelle oli tullut
myös pari paikallista erämiestä.)

Pönttö odottaa asukkaita.

Multa loppuu työt, yhyy!

Näin jo viime yönä painajaista, että sain äidinkielen kokeesta 7! Tosin en oikein ymmärrä, miten olin äidinkielen kokeeseen joutunut, kun en ollut unessakaan mitenkään nuorempi kuin nyt. No, joka tapauksessa kauhea häpeä huonosta arvosanasta oli päällimmäinen tunne unessani. Ja että ”tässä on jokin kauhea väärinkäsitys”. Mieli siis askaroi jo tulevan työttömyyden kurimuksessa, huok. Minulla on enää kolme vajaamittaista työpäivää ensi viikolla, ja siinäpä se sitten on. Työsuhde päättyy tammikuun lopussa, mutta sinne saakka olen kesälomalla, joten JNV:n hommat alkavat olla osaltani pulkassa. Tosin työt eivät sieltä mihinkään lopu, kisojen takia kasautuneita hommiakin jää vielä seuraajalle, kuka sitten liekään. Hallitus ei ole osannut päättää seuraajastani mitään, joten ilmeisesti toimari joutuu toistaiseksi vetämään toimistoa lähes yksikseen. Miten lie hyvin onnistuu, kun nytkin tuntuu olevan 24/7 duunissa. No, ehkä sitä nuorena jaksaa…

Viimeinen Kuperkeikka-lehti, jossa minäkin olen
vielä mukana. Otin oikein muistoksi.

Muuten on alkuvuosi mennyt pakkasia pidellessä. Sulo on turhautunut, koska ei pysty olemaan ulkona kuin minuutin kerrallaan. Minä toimin portsarina aukoen herralle ovea ulos ja sisään. Tarmoa ei pakkanen haittaisi yhtään, mutta ei sitäkään uskalla pihalla pitää kovin kylmällä ilmalla muuta kuin lenkkien ajan, paljaat varpaat voivat paleltua. Kun puin päälleni pilkkihaalarin, pystyin menemään poitsun kanssa jopa puolentoista tunnin lenkin kolmenkymmenen pakkasessa. Arto oli eräänä päivänä kolme tuntia Tarmon kanssa jäällä, kun kävivät verkoilla sukulaismiesten apuna. Siitä seurauksena oli karmea migreeni, miehellä siis, ei koiralla.

Ulos tekisi mieli, mutta kun ei tarkene!

Hyvää ja iloista tätä vuotta kaikille! Katsotaan ja ihmetellään, mitä vuosi tuo tullessaan. Minä odotan nyt eniten tyttären vanhoja tansseja helmikuussa. Ja toivottavasti tapahtuisi omassakin elämässä jotain mukavaa. Tai no, ettei ainakaan mitään ihan hirveitä katastrofeja, sekin riittäisi.

Lapsi, pian Wanha, ja joku pörröpäinen kaverinsa, joka
 näyttää jotenkin epämääräisen tutulta, hmmm...  :D

Lusmu olo

Kisat olivat ja hyvin menivät. Tulikohan sinä viikonloppuna paljon nukuttuakaan, kun kisojen tiimoilta kertyi melkein 50 tuntia ylitöitä… Nyt sitten ovat kaikki rästihommat parilta kuukaudelta päällä, mutta koska meillä ei ylitöitä makseta rahalla, ”joudun” pitämään ylityövapaita. Seuraavan kerran menen töihin viikon päästä, ja tässä välissä alkaa kevätkauden ilmoittautuminen ja on joulunäytös ja niin edelleen. Kumma, kun aina ennen olen ollut niin tarpeellinen ja nyt kaikki hoituukin ilman työpanostani. Ihan hirveä olo. Lisäksi kun minulla on pitämättömiä vuosilomia vielä 22 päivää, ei minua hirveästi enää toimistolla näy ennen tammikuun loppua, jolloin työsuhteeni päättyy. Nyt kai pitäisi nauttia näistä vapaista, mutta minulla on vain ihan kauhea olo. Todellisuus pätkähti päälle: tämän työn loppu häämöttää. Apua.

Viime sunnuntaina en onneksi ehtinyt kollottelemaan jonninjoutavia, sillä olin Venlan koulussa, Hatanpään lukiossa, hienossa kahvikonsertissa ihailemassa tyttären ja muiden taitavien musisoijien esityksiä ja nauttimassa opiskelijoiden tyylikkäästi tarjoamista herkuista. Voi mikä piristys syksyyn! Vieläkin hyräilen mielessäni Aamu lakeuksilla ja Walking in the Air ja muita.  Ja Finlandia-hymni oli niin upea! Menkääpä lähellä asuvat kuuntelemaan Tampereen keskustorille Sibeliuksen synttäripäivänä 8.12. klo 18.15. Kyllä kannattaa! Minä menen samana iltana pienemmän tyttären Sibelius-konserttiin Suolahtisaliin. Ihanaa J

Ennen konsertin alkua.
Äitiä jännittää enemmän kuin lasta. Aina.

Muistui mieleen tänään

Näin isänpäivänä tuli muistoihini luonnollisestikin oma isäni. Isä kuoli, kun olin yhdeksänvuotias, juuri olin täyttänyt sen yhdeksän vuotta. Isä sairasti nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Ei hän siihen reumaan kuollut vaan kaikkeen siitä ja sen hoidoista seuranneeseen, munuaiset ja sydän menivät.

Ehkä aika paljolti isän ansiosta olen senkin verran täysjärkinen kuin olen. Isä otti minua huomioon, hänellähän sitä aikaa oli, koska ei pystynyt osallistumaan kaikkiin raskaisiin pientilan töihin. Isä luki minulle päiväruoan jälkeen Aku Ankkaa kammarin sängyssä. Isän matkassa kuljeksin pellon laitoja katselemassa, miten vilja tänä vuonna kasvaa.

Sitten isä kuoli ja minusta tuli sellainen näkymätön lapsi. Edes isän kuolemasta minua ei kukaan joutanut lohduttamaan, olin omassa surussani yksin ja perheessä sivustakatsoja. Äiti onkin aina muistanut muistuttaa minua, että olen vahinkolapsi ja ettei minua olisi syntynyt, jos isä ei olisi kieltänyt tekemästä aborttia. Muut sisarukseni ovat minua huomattavasti vanhempia.

Mutta onneksi minulla oli isosisko, minua kahdeksan vuotta vanhempi. Hän hoiti minua ihan pienestä asti, sen muistan. Oli enemmän äiti kuin oikea äitini. Sisko ompeli ja neuloi minulle vaatteita, isompana myös osteli minulle vaatteita, jotta olisin saanut olla vähän muodikkaampi, samanlainen kuin muutkin nuoret. Sisko kuunteli huoleni ja murheeni myös aikuisena. Sisko teki itsemurhan, kun oli 44-vuotias. Millainen sisko minä olin hänelle? Huono. Varmaan vain imin hänen kaikki voimansa huolineni ja valituksineni enkä itse antanut mitään.

Molemmat kasvuikäni tukipilarit ovat olleet kuolleina jo pitkään, isä 39 vuotta, sisko 11 vuotta.  Ei varmaan mene yhtään päivää, etten miettisi, mitä isä tai sisko ajattelisivat jostakin asiasta. Eritoten siskon puuttuminen tuntuu kuin osa itsestäkin olisi hukassa: ei ole vertaista, johon peilata asioita ja elämäänsä, jonka kanssa nauraa ja päivitellä hullua maailmaa.

Mieheni sanoi minulle tässä päivänä eräänä ehkä kauneimmat sanat, jotka olen koskaan kuullut: ”Mulle on ihan yks hailee sinun saavutukset tai sen semmoiset. Minusta on ihanaa, että sinä vain olet olemassa.” Olen olemassa. Ajatella, että sekin voi jollekin riittää.

Sen taatta ollut hiljaiseloa

En ole yksinkertaisesti ehtinyt päivittää blogia saati lukemaan blogeja. Syy on tässä:

Kisoihin tulee 98 joukkuetta ja noin 1000 voimistelijaa, joten ihan vain pikkuisen noita järjestelyjä riittää. Lisäksi tavanomaiset sihteerintyöt, koska sitä toista sihteeriä ei palkattu, kun ei työllistämisrahoja saatu.

Lapsellakin on samana viikonloppuna soittoharrastuksensa tiimoilta iso esiintyminen Kuopiossa Nuori soittaa  -tapahtumassa, joten illat ovat menneet hyvin tiukkaan tytärtä harkkoihin kuskatessa. Kyllä, luitte aivan oikein: ”kuskatessa”! Micra on elämänsä kunnossa taas! Kylämme nuori autonasentajayrittäjä Ari Paatelainen löysi Micran vian ja korjasi autoni, ja lähestulkoon purskahdin itkuun, kun näin hänen laskunsa, niin PIENI se oli. Osia ja työtä meni tosi paljon, joitakin osia ei edes varaosamyynnistä saanut, vaan nuorimies rakensi ne itse! Suurin syy auton nykimiseen oli loppujen lopuksi se, että bensan seassa oli jatkuvasti vettä ja hiekkaa ja mutaa, koska bensatankin täyttöputki oli ruostunut puhki. Siinä menivät sitten samoin tein bensapumppu ym. sököksi, näin lyhyesti kerrottuna. Autopalen tunaroinnista ja rahojenryöstöstä olen valituksen tehnyt kuluttaja-asiamiehelle, saa nähdä, kuuluuko sieltä mitään.

Tämä oli Micran vikojen pahin syy: bensatankin
täyttöputki

Ja nyt siivouksen pariin, jotta ehdin tämän vapaapäivän nimissä tehdä kotityöt ennen kuin on taas tyttären kuljetusta harkkoihin ja konserttiin:

Kitarat ja harmonikat lavalla – oppilaskonsertti

Kitarat ja harmonikat lavalla - oppilaskonsertti Äänekosken kaupungintalon valtuustosalissa perjantaina 6.11.2015 klo 18.00

Vapaa pääsy - Tervetuloa!

Pomoakin täytyy vielä kehua tässä, sillä juuri, kun eilen tuntui, että voimat ja moti alkavat loppua, päällikkö sanoi, että pidetään sitten toimisto kiinni maanantaina kisojen jälkeen.  Siellä se jo netissä etusivulla nököttääkin:http://www.jnv.fi/. Mutta sitä ennen on kova rutistus, ja tein nyt senkin, mitä ei ehkä pitäisi, eli otin töitä kotona tehtäväksi. Pakko, muuten tuntuu aika loppuvan kesken.

Mukavaa ja ihanaa viikonloppua kaikille! Toivon niin kovasti, että kuulisin teistä immeisistä, että olisi jossain välissä aikaa lukea teistä ja että ehtisin itsekin kirjoittelemaan.

Mummin kissantylleröt

Kävimme eilen Venlan luona Tampereella. Olikin aivan hirveä ikävä Venlaa, kun emme olleet nähneet toisiamme viimeksi kuin elokuussa siellä kummipojan häissä. Ja kaikeksi ihanuudeksi veljeni tytär Noora Joensuusta oli siellä serkun luona kylässä: hän on melkein kuin oma tytär minulle. Voi että oli ihan paras päivä! Joskus sitä saa olla onnensa kukkuloilla, vaikka ulkopuolisesta ehkä näyttäisi, että mitä ihmettä tuossa nyt on: yksi pikku retki Nääsvilleen vain.

Tarmo on aina innoissaan, lähdettiinpä ihan mihin vain. Aina se töröttää tuossa penkkien välissä, mikä ei tietenkään ole turvallista eikä millään muotoa sallittavaa, tiedän.

"Hieman ärsyttävää, kun sä aina sojotat sen kameras kanssa siinä."

Kävimme menomatkalla Pirkanmaan parhaassa leipomossa hakemassa tuliaisleivoksia.

Tv:stä tuttu leipomo Cafe Herkkuhetki Orivedellä.

Erilaiset namit leivokset jaoimme keskenämme niin, että kaikki saivat
maistaa kaikkea :)

Tyttöset. Siiri ryhtyi hetimmiten perunateatteriin
isosiskon avuksi. Kuvakulmani on jostain kumman syystä
lattianrajasta :D

Mutta siis apua, ne pikkukissat ovat aivan ihania! Voi itku, sydämeni halkesi onnesta ja rakkaudesta, kun ne mirrit näin J! Mikä ihaninta, koko konkkaronkka tulee tänne ”mummolaan” syyslomalla. Mutta se hieman mietityttää, mitä Sulo mahtaa tuumata, se kun otti silloinkin hatkat, kun Tarmo tuli meille. Mutta kyllä Sulon täytyy totutella sukulaisiinsa, ei voi olla niin itsekäs aina, ettei hyväksy ketään muuta.

Tarmo-raukka oli hirmu hämillään pienistä kissoista. Sitä pelotti ja jännitti hirveästi, mutta samalla se oli kiinnostunut ja utelias. Kyllä Tarmosta ja Läjästä ja Luciferista tulee kavereita varmasti, kun saavat vähän enemmän yhteistä aikaa.  

"MIKÄ tuo on?!" Tarmo on juuri tullut ovesta sisään. Pikkumirrit
näkevät tässä koiran ensimmäistä kertaa elämässään.

Aika jännittävää ja pelottavaakin puolin ja toisin.

Eihän yhtään söpöjä, eihän? Kullat ♥

Lepotauko

"Onko pakko kuvata koko ajan, menisit hitsiin nyt jo siitä"

Joten syyslomaa odotellessa tässä. Vaikka palkka työssäni onkin tosi minimaalinen eikä se ole kiva asia, on ihanaa, kun toimisto on kiinni silloin, kun koululaisetkin lomailevat. Saan viettää lomaviikon nuorteni ja eläinten kanssa, jee! Ja muuten, se Läjän nimi ei tarkoita mitään sellaista läjää, mikä ehkä mieleen juolahtaa, vaan se on erään punkbändin johtohahmon taiteilijanimi. Että sieltä se juonensa juurtaa, hyvä nimi ♥ J

Palkkatukirahojen loppuminen työllistää

Ainakin minut vähäksi aikaa. Nimittäin työsopimustani jatkettiin tammikuun loppuun, koska työvoimahallinnosta ovat palkkatukirahat loppu. Uutta sihteeriä ei siis pystytty työllistämisvaroin palkkaamaan vaan minä jatkan ”normaalityöläisenä”, kunnes tukirahahanat taas aukeavat. Nythän tämä tilanne on juuri se, mihin palkkatuki oli alun perin tarkoitettu: tuetaan työttömän pääsyä takaisin työelämään ja kun hommat luistavat, organisaatio jatkaa työsopimusta omin varoin ja blim!: yksi ihminen sai vakituisen työn. Ei ollut alun perin tuota systeemiä luotaessa tarkoitus, että palkkatuella työllistäminen jatkuu again-and-again-and-again, uutta putkeen aina vain. Minäkin olen saanut kuulla monesta suusta, että olisi tosi paljon parempi, jos sihteeri olisi pysyvästi sama mm. siitä syystä, että hommat vaihtelevat vuodenkierron mukaan. Juuri kun ehtii käydä läpi ja oppia esim. jonkin tapahtuman tai kisojen järjestelyt, ei se kyseinen tapahtuma enää toistukaan saman sihteerin aikana vaan seuraavan kerran puikoissa on taas uusi. Mutta tosiaan, minun työpaikassani asioista päättää yhdistyksen hallitus, jolle raha ratkaisee: ei heistä ole kuin yksi ollut näkemässä toimiston arkea, nimittäin hallituksessa istuu eräs edeltäjistäni. Hän olikin ollut se, joka oli hallituksen kokouksessa silloin keväällä puoltanut sitä, että jatketaan työsopimustani palkkatukioikeuden päätyttyä. Muille oli tärkeämpää saada ilmainen työntekijä. Mutta lällislää, nyt seura joutuu maksamaan koko pienen palkkani ihan itse. Ja kas kummaa, kun sitä rahaa sitten kumminkin on! Mää olen ihan kuin klapil päähän lyäty.

Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta laitan muiston ihanasta puolukkaretkestämme tähän, koska kuva on mielestäni niin iloinen. Ja oli muuten paaaaljon puolukoita! Siiri ja Arto poimivat kolme sangollista tunnissa, minä kuvailin ja poimin sillä välin omaan kippooni mustikoita.

Punainen koira ja punaisia marjoja