Tuulisena päivänä

Eräs ihana blogisti, tai ei eräs vaan nimenomaan Sanna, kyseli kuulumisiani sähköpostitse ja havahduin toden teolla tähän kirjoittamattomuuteeni. Ja mitä kauemmin taukoa kirjoittamisesta pitää sitä vaikeampi on ryhtyä tuumasta toimeen ja päivittää blogia. Tuntuu, että mitäpä nämä tavalliset asiat ketään kiinnostaisivat, pitäisi olla jotain oikeaakin asiaa. Oikeaakin asiaa mielessä joskus harvakseltaan pyörii, mutta eihän sitä sillä hetkellä ulos saa saati blogiin kirjatuksi. No mutta, täällä sitä vain vielä elossa keikutaan joidenkin harvojen iloksi ja toisten mieliharmiksi.

Asiat tässä huushollissa ovat jotakuinkin entisessä mallissa. Talokauppoja ei ole tehty suuntaan eikä toiseen, vaikka rahavarat eivät todellakaan riitä tämän talon ylläpitoon. Tämä jumiutunut tilanne ei ole pelkän saamattomuutemme syytä, vaan siihen on useitakin käytännön sanelemia perusteita. Parisuhde ei ainakaan suorastaan kukoista siitä, että näemme miehen kanssa korkeintaan parina päivänä viikossa ja yleensä Artolla on vapaapäivä silloin, kun minulla työpäivä. Olen huomannut, että mitä vähemmän näemme toisiamme sitä ärhäkämpi minä olen. Outoa. En tiedä, tuleeko tästä avioliitosta mitään, jos etäsuhdetta jatkuu vuosikaudet. Välillä tuntuu, että olemme lopun alussa. Yhteistä parisuhdeaikaa ei ole koskaan, missään emme käy kahden eikä olisi mahiksiakaan. Ei rakkaus ole mihinkään hävinnyt, mutta usein tuntuu, että voimat ovat.

Nyt jatkan kirjoittamista tähän blogiini useammin, lupaan sen tässä itselleni. Oikeasti sinä Sanna, joka kyselit kuulumisia, olet jotain ihmeellistä. Olen varmaan narsisti tai sen tapainen, kun olen vain itseeni käpertyneenä ollut täällä poterossani eikä ole tullut edes mieleenikään, että joku oikea ihminen blogien takana edes muistaisi olemassaoloani. Olen nyt taas pitkästä aikaa käynyt kurkkimassa teidän blogejanne, ihanaa, että olette täällä, kiitos!

Viimeaikaisia kohokohtia:

Olimme Veskun ja Jyväskylä Sinfonian konsertissa 9.5.
Kävin ojentamassa taiteilijalle ruusun ja konsertin
 jälkeen pääsimme sattumalta juttusillekin <3!

Venla osaa olla niin edustavasti, päinvastoin
kuin minä.

Siiri päätti alakoulun huipputokariin: lukuaineitten
keskiarvo 9,9. Vähän olen ylpeä äiti.

Kauhein tapaus puolestaan viime ajoilta on se, kun kyykäärme pisti Tarmoa kuonoon nyt viime torstaina. Melkein menetimme koiramme, mutta onneksi vastaseerumi ja tiputus auttoivat ja Tarmo selvisi, vaikkakin nipin napin. Rakas.

Tässä Tarmo juuri eläinsairaalasta kotiin päästyään.
Tassussa vielä kanyyli paikallaan, jos olisi tarvinnut
uudestaan lähteä nesteytykseen. Kuonokin vielä
hieman turvoksissa muttei paljon.

Olen elossa!

Onnellista tätä vuotta kaikille teille, jotka luette tätä! On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoittelin. Mielessä olette olleet, mutta kai nuo voimavarat ovat niin rajalliset, että ovat menneet jokapäiväisen elämän pyörittämiseen.  Sehän on nimittäin sujunut aivan kunnialla J En tarkoita, etteikö olisi ollut vaikeuksia, mutta niistäkin olen selvinnyt ilman romahduksia. Oikein hienosti oikeastaan.

Syksy on mennyt enimmäkseen työn merkeissä. Olen laittanut itseni täysillä likoon, ja minusta on sukeutunut henkeen ja vereen JNV:läinen. Tuntuu melkein pelottavalta sanoa tämä, mutta tykkään työstäni! Saako sitä tykätä työstä, voiko sanoa, että töissä on kivaa? Onko se sitten enää oikeaa työtäkään? Täytyy tunnustaa se, että joskus joitain hommia tulee tehtyä kotikoneella vapaa-aikanakin. Ihan huvikseen.  Ja jotkut työpäivätkin tuntuvat silkalta hauskanpidolta, esimerkiksi loppiaisena olin kauden aloituksessa Jumppatorilla myymässä jumppakortteja vapaaehtoisten avustamana, ja tuntui kuin olisin ollut mukana kivoissa talkoissa. Päällikön luvalla kävin siinä välillä jumpassakin, oli hauska ajatella, että tässä sitä vaan kuntoillaan palkan edestä. Palkkahan ei tosiaan päätä huimaa, mutta ei urheiluseura pystyisi sitäkään maksamaan ilman palkkatukea. Palkan päälle saan työttömyyspäivärahaa, koska olen osa-aikatyössä. Sillä rahalla ostaa jo bensat työmatkoihin.

Tässä kun on päässyt työnsyrjään kiinni, on entistäkin selvemmin käynyt ilmi, miten hirmuisen tärkeää se työ ihmiselle, ainakin minulle, todella onkaan. Henkinen tilani ja mielenterveyteni on parantunut ja voimistunut niin paljon, että aloimme yhteistuumin terapeuttini kanssa alasajaa terapiaani. Kolmas Kelan tukema vuosi päättyy muutenkin heinäkuussa, mutta nyt olemme jo harventaneet käyntejäni yhteen kertaan kuussa. Ei ole ollut enää mitään ruodittavaa, lähinnä olemme jutelleet kuin ystävät keskenään juttelevat. Huomasin, että samat asiat voisin keskustella ihan vaikka puolison kanssa. Ilman veloitusta. Mielialalääkettä en ole tarvinnut elokuun jälkeen. Kyllähän minua joskus masentaa, mutta se ei ole mitään sairautta enää, vaan tiedän tunteen ajan kanssa menevän ohi enkä ajattele kuolemaa ainoana poispääsynä kurjasta olosta.

Asuntoasiamme on edelleen vaiheessa. Puoliso pitää työvuorojensa aikana Tarmon kanssa kortteeria siellä vanhempiensa tyhjäksi jääneessä talossa Kumpumäessä ja minä täällä Uuraisilla Siirin ja Sulon kanssa tai pelkän Sulon silloin, kun lapsi on iskäviikolla. Venlahan muutti lukion musiikkilinjan perässä Tampereelle. Hän viihtyy siellä tosi hyvin, mielestäni jopa liiankin hyvin, sillä minulla on kova ikävä ja haluaisin nähdä häntä useammin. Välillä on niin kova ikävä, että sydän meinaa haljeta.

Siinä mieheni vanhempien talossa ilmeni pahoja kosteusvaurioita, joten senkin kanssa on nyt pähkäiltävää, että mitä tehdään. Korjausarvio on nimittäin melko suolaisen hintainen ja pitäisihän siitä talosta jotain maksaakin. Tämä talo ei ole vieläkään myynnissä, mutta nyt aiomme vihdoin viimein tarttua toimeen ja laittaa myyntiin. On liian kallista lämmittää ja ylläpitää kuuden huoneen ja keittiön taloa pelkästään yhtä tai kahta ihmistä varten. Tien puolelta katsottuna varmaan usein näyttää, ettei täällä asu ketään, kun sen puoleiset huoneet ovat tyhjillään ja pimeinä melkein aina.

Tällaista näin pikaisesti ja päällisin puolin elämääni nyt kuuluu. Ei mitään suuria kohokohtia eikä toisaalta kamalia katastrofejakaan. Tilannetta leimaa eniten tämä perheen hajallaan olo. Se on jonkinmoinen vaikeus (vai pitäisikö käyttää muoti-ilmaisua ”haaste”), mutta olen sen takia oppinut sietämään yksinoloa ja myös nauttimaan siitä. Nytkin olen yksin – tai siis kaksin Sulon kanssa – kun mies ja koira ovat Kumpumäessä  ja Siiri Venlan luona kylässä Tampereella. Ei huolinut äitiä mukaan, huoks.

Saretska jumppatorilla myymässä jumppakortteja. Seuran
puheenjohtaja venyttelee.

Чашка чая – venäläistä teetä

Kovin on ollut rauhallista meidän kodissa tänä viikonloppuna. Ei ole perjantain jälkeen nimittäin ollut kotosalla muita kuin minä ja Sulo. Sulon kanssa emme pahemmin melskaa. No, mitä nyt Sulo aina keskellä yötä maukuu ja hilluu, että saa minut hereille, jotta päästäisin sen pihalle. Koukkii kynsineen peiton alle, puskee ja hurisee niin kauan, että on pakko nousta ylös ja mennä aukaisemaan ovi.

Ihan jotenkuten olen viihtynytkin itsekseni ja keskenäni. Pientä ahdistusta välillä on esiintynyt, mutta olen antanut ahdistaa ihan rauhassa: kyllä immeisen pitää osata olla vain ihtensäkin kanssa. Olen touhunnut kaikkea tavallista ja nauttinut siitä, että koti ei sotkeennu :D Olen lämmittänyt saunan ihan vain itselleni, leiponut ihanaa jauhelihapiirakkaa homejuustoineen Saretskan makuun. Paikkasin lapsen vaatteita ja leivoin uudenlaisia pullia, joiden täytteeseen yhdistin joitakin lempiaineksiani. Muistin syöneeni joskus luullakseni Ruthin leipomon ihania rahkapullia, joiden täyte ei kuitenkaan maistunut tavalliselta rahkapiirakan täytteeltä vaan jotenkin vaniljaisemmalta ja voiselta. Tein sitten sellaisen täytteen, johon laitoin rahkaa, munia, voisulaa, sokeria ja vaniljakreemijauhetta. Pullista tuli ehkä täydellisiä. Siis nam.

Kupsakoita pullasia

Sitten hemmottelin itseäni venäläisellä teehetkellä. Siiri on meillä oikea teen harrastaja, joka on hommannut ja hommauttanut kaapin täyteen mitä ihanimpia teelaatuja ja -sekoituksia. Meillä ei sorruta pussiteehen, kuten eivät oikeat venäläisetkään. Eräs pietarilainen tuttavani kutsui pussiteetä nimellä презерватив, kondomi. Tosin tuonkin asian suhteen siellä on rappeuduttu, kiireinen nuorempi polvi taitaa hörppiä kortsuteetä jo aivan sujuvasti.

Teekaapin alahylly. Tänään haudutin tietysti
tuota samovaarisekoitusta.

Teetä venäläisittäin

Venäläinen nauttii teensä aina hillon kera, vadelmahillo on suosikki. Vadelmahilloa käytetään myös flunssalääkkeenä, aivan kuten Suomessa mustaherukkamehua ja Amerikassa kanakeittoa. Hilloa varten teekupin vieressä on pieni tarjoilulautanen, розетка. Hillon lisäksi muuta makeaa ei teen kanssa välttämättä tarjotakaan paitsi tietysti, jos on vieraita, jolloin venäläisen pöytä notkuu monenlaisista herkuista. Venäläinen muuten usein lusikoi hillon teen sekaan ja syö sen siitä eikä erikseen lautaselta.

Ihmeellisen aikaisin alkaa tuo ilta ulkona hämärtyä. Yöllä sitten puolisokin ja Tarmo palailevat taas kotosalle. Tällaista se on "siirtotyöläisen" ja perheen elämä. Ovat siinä huomisen kotosalla, minä puolestani töissä. Sitten menevät taas takaisin työmaan lähelle. Tulikin mieleeni sopiva laulu tästä elämästämme:

Elämä on

Blogikirjoittaminen ja blogien lukeminenkin on jäänyt pitkäksi aikaa, sillä olen tarvinnut käyttää voimani, kaiken aikani  ja keskittymiseni arjen uusiin asioihin sekä vanhojen, hieman vaikeiden ja raskaiden asioiden kunnialla hoitamiseen. Kaiken kaikkiaan minulle kuuluu hyvää. Mitä sinulle kuuluu?

Olen nykyisin töissä. Moni tietysti tuumaa tästä työpaikastani, että eihän se mikään oikea työpaikka ole, koska se on vain vuodeksi, palkkatuettu ja osa-aikatyö. Eikä siitä jää käteen paljon enemmän rahaa kuin Kelan tuesta. Mutta tiijättäkö työ mitä? Minä olen onnellinen ja ylpeä työstäni! Olen Jyväskylän Naisvoimistelijoilla toimistosihteerinä. Kun huomasin nimeni ilmestyneen nettisivujemme yhteystietokohtaan, tuijotin sitä vedet silmissä ja suupielet korvissa taatusti viisi minuuttia. Joku varmasti sanoo taas, että on filosofian maisteri alas vajonnut, kun tuollaisesta ”toimistorotan” hommasta riemuitsee. Antaa sanoa vaan. Olen ylpeä, että saan olla edustamassa tuollaista organisaatiota, palvella iloisia asiakkaita sekä omia, reippaita ohjaajiamme ja joukkueitamme. Sitten, jos olisin tupakkayhtiön tai turkistarhan palveluksessa (joihin en kyllä menisikään), voisin hävetä työpaikkaani. Liikunta on iloinen ja kannatettava asia, ja olin kyllä melko yllättynyt valinnastani tuohon tehtävään, sillä ulkomuodoltani en välttämättä ole ihan joukkuevoimistelun tai kilpa-aerobicin kasvot, hahaa! Mutta ei ehkä tarvitsekaan, koska toiminnanjohtajamme on, hän kilpailee itse Vaniljat-joukkueessa ja valmentaa nuoria.

Syyskuussa työaikani oli sellainen, että parina päivänä viikossa toimisto oli auki kuuteen saakka illalla. En olisi noina päivinä pääsyt kotiin kuin vasta iltakymmenen bussilla, joten meninpä ja ostaa pätkäytin pikku, pikku autosen! Vieläpä ja jopa aivan samanlaisen kuin kasikymppisellä äidilläni on. Keräsin kaikilta luottokorteiltani viimeiset luotonjämät yhteen ja sain kokoon rahat viisitoista vuotta vanhaan Micraan. Se on ihana! Nyt pääsen huristelemaan mieleni mukaan ja kuljettelemaan tytärtä harrastuksiin, vaikka puoliso ei olisikaan kotosalla. Ja harvoinhan hän on. Meillä jatkuu edelleen tämä välivaihe, jossa mieheni (+ Tarmo) pitää kortteeria Kumpumäessä vanhempiensa talossa ja minä Siirin (+ Sulo) kanssa täällä Mansikkamäessä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, kun aletaan muuttoja yms. järjestää. Pelkästään Siirin kannaltakin tilanne on enemmän kuin hankala.

"Kolmas lapsemme" Noora kuljettajana ja Venla kyydissä.
Micra saa kyytiä ;-)

Uudesta työpaikastani  yksi esimerkki, miten reilu  meininki siellä on: Ensi viikolla, kun on syysloma, kaikki pitävät lomaa ja toimisto on kiinni. No, mutta eihän minulle lomia ole vielä kuukaudessa kertynyt. Tavallisessa työpaikassa olisi sanottu, että minun pitää tulla hoitamaan toimistohommia normaalisti joka tapauksessa, koska kyllä siellä todellakin töitä riittää. Mutta meillä päällikkö sanoi, että kaikki ovat lomalla. Joulunäytöksestä ja sen sellaisista tulee sitten ylityötunteja vastaavasti. Minusta tuo tuntui niin uskomattomalle, että lupasin jonain päivänä ensi viikolla käydä ainakin pesemässä toimistomme ikkunat, koska ikkunanpesusta on puhetta ollut. En muutenkaan tunne lainkaan olevani vielä loman tarpeessa, mutta onhan se ihana olla kotosalla, kun Venlakin tulee sieltä Tampereelta, ihanaa! Työviikkoni ovat muuten sellaisia, että olen töissä 7,5 tuntia päivässä  maanantaista torstaihin ja perjantait ovat vapaata.

Hei, mitähän teille kaikille kuuluu? Nyt alan lukea sitä. 

Niin, ja vielä sellainen uusi asia elämässäni, että leivoin eilen ihan ensimmäistä kertaa viinereitä! Ette ikinä usko, mutta niistä tuli aivan suussasulavia! Laitan vaikka ohjeenkin tässä jossain vaiheessa J

Viinerit, nam.

Tänään on onnenpäivä

Tänään on niin iloinen mieliala, mistähän johtuu? No tietysti siitä, että tytär tulee käymään kotona! Kummasti se mielialaa kohottaa, kun tietää saavansa pienen mutta samalla jo (muka) niin ison tytön halaukseensa. Tosin ei siitä niin kovin pitkä aika ole, kun olemme toisiamme nähneet, sillä olin Tampereella käymässä viime tiistaina Venlan vanhempainillassa. Ja ensi viikollakin menen käymään Venlan asioitten tiimoilta siellä, ihanaa! Olen nimittäin nyt kovasti tykästynyt siihen Tampereeseen, siellähän viihtyisi vaikka kuinka! Syksyn ja talven mittaan onkin tulossa Venlan konsertteja ja sen sellaista, joiden takia on taas syytä reissata sinne, kivaa!

Joku voisi ihmetellä, että miten työttömällä on jatkuvasti vara reissata siellä Tampereella. No, ei kyllä olisikaan, mutta syy ei tosiaan ole Jyväskylä–Tampere-välisessä matkassa. Ajatelkaa, onko tämä teistä hieman erikoista: Uuraisilta Jyväskylään 36 km:n matka bussilla maksaa 8,20 meidän pysäkiltä. Sitten puolestaan, kun ostin liput nettitarjouksista, Jyväskylästä Tampereelle (n. 150 km) junalippu maksoi 5 euroa ja bussi Tampereelta Jyväskylään 4 €! Eli pääsen täältä syrjäkylältä läheiseen kaupunkiin ja vain yhteen suuntaan samalla rahalla, millä käyn Jyväskylästä Tampereella edestakaisin! Kyllä muuten kannattaa asua maalla, jos ei ole omaa autoa. Kohta täältä ei edes pääse kaupunkiin varmaan kuin kerran aamulla ja illalla takaisin, sillä koko ajan linja-autovuoroja vähennetään. Nytkin, jos ei ehdi klo 17 lähtevään autoon kaupungista kotiin, seuraavaa pitää odottaa 22:een saakka. Ja tuo on ylellisyyttä, sillä koulujen loma-aikoina viimeinen päivävuoro lähtee jo 15.40. Entä, kun vaikkapa työt loppuvat klo 16? Siinä on pientä sompailua työaikojen kanssa, muistan hyvin omakohtaisestikin viime kesältä. Nykyisin pitäisi jokaisella olla oma auto, jos asuu maalla. Mutta ei kaikilla perheillä  ole varaa pitää monta autoa, jos puolisot ovat vaikka eri paikkkakunnilla töissä (tämmöset työttömät paskathan nyt ei mitään kulkupelejä tarvitsekaan, pysykööt mökissään).

Tänään tosiaan leivon varmaan jotain hyvää. Maistoimme eilen omenoita, kyllä ne jo sen verran kypsiä ovat, että jotain voisi niistä tehdä. Vähänlaisesti niitä on viime vuoteen verrattuna, mutta noita omppupuita on useita, joten eiköhän meidän perheen hillot niistä saa keiteltyä.

Tämä on jokin punakaneli varmaan. Kaunis ja makea. Koko
puuhun tuli tänä kesänä ehkä parikymmentä omenaa.

Muista kuulumisista sen verran, että Tarmo on isäntänsä kanssa päässyt tämän syksyn metsästyskauden alkuun, pakkasessa on jo kaksi sorsaa. Aloituspäivän jälkeen Tarmo makasi onnellisena reporankana vieressäni sängyssä eikä seuraavana päivänä paljonkaan lenkille hötkyillyt. Mutta nuori poitsu elpyy nopeasti ja nyt se on taas metsästyspuuhissa Suvannolla. Ihanaa tietää, että se (ja isäntä) on onnellinen. Myö Sulon kanssa ollaan kotimiehinä nyt ihan kahdenkesken, ei valittamista siinäkään. Laitan tähän vielä kuvan eilisestä siivouspäivästämme. Kuvasta tosiaan näkee, kuka on talon herra: Sulo makasi tuossa rappusella koko ajan, kun kannoin tuosta mattokasasta mattoja puisteltavaksi ja takaisin. Varmasti siinä saa ihminen yli hyppiä, eihän kissa voi siirtyä missään tapauksessa. Eikä tulisi mieleenkään edes vaatia sitä väistymään :D

"Voisitko kiertää niitten mattojesi kanssa
jostain muualta, etten häiriinny!"

Vettä sataa ja vatut odottavat puskissa

Kävin niitä aamulla poimimassa vain pienen kulhollisen aamupuurojen päälle enkä tajunnut, että kohta alkaa sataa kaatamalla. Karisivatkohan ne kaikki komeat kölleröt maahan, voi itku.

Niin se on kesä mennyt, erikoinen ja raskaskin kesä. Eilen alkoi pikkutytöllä koulu, isommalla alkoi musiikkilukio Tampereella jo viime viikolla. Nyt sataa vettä ja minä paistan pullaa. Ihmeellinen näky tuo, että Sulo makaa sisätiloissa päikkäreillä. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt hänet sisällä paljon muuta kuin ruokakupilla, koko kesän Sulo on nukkunut päiväunetkin terassilla tai jossain puskanjuuressa.

Viikonloppu oli kesän kohokohta. Kävin Venlan kanssa Mikkelissä Jurassic Piknikissä katsomassa Samuli Edellmania ja VESKUA!! Minä olin ja olen aivan rahaton enkä mitenkään olisi pystynyt kustantamaan reissuamme, mutta puoliso pakotti lähtemään ja antoi lippurahat, koska tietää, miten suunnattomasti nautin Veskun konserteista. Meillä oli niin ihana reissu! Kun en enää osaa tätä kirjoittamistakaan, niin en pysty kuvaamaan sitä liikutusta ja kosketusta, mitä sieluni sai. Itkin niin, että paljon huuhtoutui taas sydämeltä pois, sellaista ikävää. Ja mukavaa tuli tilalle, ennen kaikkea rakkaan tyttären seurasta.

Myö ♥

Ihana ♥

Oon tuomittuna kulkemaan, kulman taa ja seuraavaan. Kaupunki
kaunis valoissaan, on mulle varjo muusta vaan.

Sillä välin, kun me vain festaroimme, pienempi tyttö ahersi maastojuoksukisoissa Viitasaarella. Eikä sen enempää kuin ylivoimaisen voiton 3000 m:n T12-sarjassa. Olisi voittanut jopa T14-sarjankin puolella minuutilla! Tyttö on juossut koko kesän koiran kanssa ja ilman koiraa helteiden haittaamatta, ja tulos kyllä näkyykin nyt kunnossa.

Kalevin Kirmasu 2014 -voittaja. 

Paistelen täällä noita pullasia talkoita varten. Perjantaina on metsästyskämpällä piha- ja siivoustalkoot, jotta sitten seuraavalla viikolla pääsevät mehtämiehet lähtemään sorsanaloitukseen puhtaalta kämpältä. Voi että, Tarmokin pääsee taas toimeen ja työhön, ihanaa! On siitä kyllä tullut kesän aikana niin mammanpoika, että osaakohan se enää metsästääkään, hehe.

Tosi mielelläni muutan täältä korpeen!

Kyllä huomaa, että aika heikoilla jäillä tässä mennään, kun en kestä yhtään minkäänlaista pahasti sanomista. Mieheni sanoo, että pahoitan mieleni, jos joku katsookin pahasti. Siis kaikella rakkaudella hän niin sanoo eikä ilkeilläkseen. No, tänä aamuna kuitenkin Tarmon kanssa lenkillä kaksi s****n ämmää ilkeää naista valitti Tarmosta. Vieläkin minua itkettää. Ensimmäinen naisimmeinen istui Siwan ulkopuolella penkillä, kun tulin siihen Tarmon kanssa pudottamaan kakkapussin roskikseen. Tietenkin laitoin hihnan lyhyelle, koska Tarmo nyt on sellainen ylisosiaalinen vöyhkä, joka menisi aina kaikkia iloisesti tervehtimään. En todella meinannutkaan päästää koiraa tädin lähelle (sen naisen mielestä kimppuun varmaankin), mutta se naikkonen siltikin suorastaan karjaisi minulle, että ”pidä se koiras kiinni!”. Sillä tavalla oikein, oikein ilkeästi.

Toisessa tapauksessa oli kyllä vikaa minussakin, mutta ei niin paljon, että siitä olisi pitänyt ihan ympäri kyliä ruveta soittelemaan. Eli kuljimme sellaisen kunnan vanhusten rivitalon ohitse takapihojen puolelta. Siinä pihojen ja tien välissä on parikymmentä metriä leveä nurmikkokaistale, jonka olen käsittänyt olevan, ja aivan varmasti se onkin kunnan viheraluetta, ei siis kenenkään rivitalolaisen pihaa enää. Tarmo oli löytänyt vähän aiemmin jostain tienposkesta luun ja riehui sen luun kanssa ja meni siihen nurmikolle telmimään ja minulle veitikkoimaan, että ”tule ottamaan, jos uskallat, hihii!”. Me siinä vähän, siis tosi vähän aikaa, minuutin korkeintaan pysähdyimme, niin jo joku mummo tuli takaovelle puhelin korvalla ja närkästyneellä äänellä kovaan ääneen  valitti, että ”NIIN, toisten pihoissa täällä… blaablaa”, en nimittäin jäänyt kuuntelemaan, vaan riuhtaisin Tarmon mukaani ja riensimme eteenpäin. Ja tosiaan emme hänen pihassaan olleet vaan monenkymmenen metrin päässä! Silti ymmärrän, jos joku pitää sitä viherkaistaletta omana pihanaan ja olisin pyytänyt nöyrästi anteeksi siihen poikkeamistamme – tai siis koiran, minä pysyttelin tiellä – mutta ei annettu edes tilaisuutta, kun alettiin heti soittaa jonnekin ja valittaa! Toivoin siinä hetkessä, että tuolla ilkeällä mummolla ei olisi yhtään ystävää.

Samalla lenkillämme, ennen tuota valittajan rivitaloa, tapasimme erään mummelin, joka oli liikenteessä rollaattorilla. Tämä mummo tuli paikalle juuri, kun Tarmo löysi sen luun tienposkesta. Mummeli jutteli Tarmolle ja silitteli sitä ja kysyi minulta sen nimeä (ja kuuli, että Jarmo :D), kehui vielä, miten kaunis koira! Siinäpä oli ihana mummo, hänellä on varmaan paljon häntä muistavia omaisia ja hyviä ystäviä. Tuollaisten vanhusten takia voisin ruveta vapaaehtoistyöhön (olen sitä kovasti miettinyt), mutta niin ilkeä olen, että koiran- tai kissanvihaajat saavat minun puolestani kupsahtaa yksin mökkeihinsä.  

Mutta siis vieläkin itku yrittää tulla silmään, ”niin minä mieleni pahoitin”, hahhah. Ainakin yksi lenkkireitti muuttui nyt, siitä Rinnetietä emme enää mene, nih!

Tässäkin olemme lenkillä poikenneet kunnan
viheralueelle, kirjaston taakse tällä kertaa.
Karmeat suurrikolliset ja ilkeä rakki.