Yksi silmä

Eilen tuli radiosta ohjelma, jossa keskusteltiin lasten harrastuksista, mahdollisuuksista harrastaa ja syrjäytymisestä. Melkein kaikki harrastuksethan ovat nykyisin tosi kalliita, eikä joka perheessä sitä rahhoo tosiaankaan ole. Kuuntelin lähetystä puolella korvalla, kunnes ohjelmaan soitti eräs täydellinen iskä, jolla oli varma ja oikea mielipide harrastamisasiasta. Hän paukautti heti alkuunsa totuutena, että jos vain tosissaan jotain haluaa, niin sitähän sitten mennään ja tehdään vaikka läpi harmaan kiven. Hänkin oli (nyt jo eläkkeellä) VAIN teknikko ja raakaa työtä koko ikänsä tehnyt, mutta lapset vietiin harrastamaan lentopalloa ja pelasivat isoiksi asti. Oikein hyvin menestyivätkin hyö siinä. Häneltä meni lasten harrastuksen piikkiin laskelmiensa mukaan 20 000 markkaa vuodessa, mutta kun ”meillä palloteltiin eikä pulloteltu”, niin sen takia homma hoitui ja rahat riittivät. Ja päälle itsetyytyväinen naurahdus. Minulla meni tuossa vaiheessa ratska kiinni, en pystynyt enkä kyennyt enempää kuuntelemaan.

Voi itku ja pyhä sylvi, mistä noita itsetyytyväisiä, kaikkitietäviä, yksisilmäisiä ääliöitä oikein piisaa? Missä pehmotynnyrissä jotkut oikein kasvavat? Jos henkilö on niinkin aikuinen kuin eläkeiässä, luulisi hänen jo tietävän ja nähneen, että ei tosiaankaan köyhä perhe ota muutamaa tonnia ylimääräistä rahaa lasten tai kenenkään harrastuksiin pelkällä tahdonvoimalla. Siinä ei auta ”pullottelematta” oleminen, jos rahat riittävät juuri ja juuri lasten ruokkimiseen ja vaatteisiin. Mutta ei auta kyseisenlaiselle besserwisserille alkaa edes rautalangasta vääntää karua totuutta, kaikkihan on hänen mielestään ihan vain itsestä kiinni. Nämä kaikkitietävät hyvien neuvojen jakelijat ovat juuri niitä, joista tuolla aikaisemminkin kirjoittelin: työttömän elämä korjaantuu, kun menee vain töihin ja lopettaa laiskottelun, masennus paranee, kun ottaa itseään niskasta kiinni ja piristyy. Tämä oli taas uusi huippujuttu: rahaa harrastamiseen piisaa tonnikaupalla, kun vain oikein kovasti haluaa! Voi *#¤! Pitääpä ihan yrittää tuota keinoa. Minä tahdon oikein kovasti lottovoittoa, tahdon, tahdon, tahdon!!!!  Varmasti tärppää ensi lauantaina.

Nousi muuten silmieni eteen tuosta radiotyypistä sellainen elävä mielikuva, että varmaan se ukko jahtasi risun kanssa lapsiaan ja nuoriaan sinne lentiskentälle. Iskän kunnianhimoa tyydyttämään.

"Harrastuksemme" Sulo-poikakissa yritti auttaa valitsemalla meille
lottonumerot. Ei siltikään voitettu, kumma kyllä.

С днем победы!

Поздравляю всех моих русских читателей с днем победы. Мы, финны, проиграли ту войну, но остались независимыми. И это тоже было огромный подвиг несмотря на то, что большую территорию нам надо было отдать Советскому Союзу.

Сегодня, дорогие друзья, праздновайте, радовайтесь, пьянствовайте...! Я хотела бы быть там с вами, праздновать. J

Olen huomannut, että tätä minun blogiyritelmääni on katseltu tuolla Venäjänmaalla yhtä monta kertaa kuin täällä Suomessa – siis aika vähän, lämmin kiitos jokaiselle, joka viitsii lukea – joten toivottelin tuossa venäjänkielisille lukijoilleni hyvää voitonpäivää. Meillähän tämä siis olisi häviönpäivä, heh. Silti näyttää kalenterissa täälläkin olevan Suomen lipun kuva, näyttää olevan nimeltään Eurooppa-päivä tänään. Sen perusteella, mitä muistelen ”vanhoja” aikoja, kun asuin Venäjällä, voin kertoa, että tänään siellä muuten juhlitaan! Joskus olin katsomassa sellaista voitonpäivän sotilasparaatiakin: tuli oikein ylevä olo, vaikka olinkin vihollispuolen edustaja :D Illalla ilotulitellaan varmasti joka kaupungissa ja samppanjapullot poksahtelevat.

Jotta eipä tässä muuta kuin pyykinpesuun, siivoilemaan ja tietysti laskunmaksuun (päivärahapäivä), prkl. Eurooppa-päivää vain kaikille, tää on niin ihanaa!

Ja sitten vielä aiheeseen sopivainen kuvatus:

Kenkut peilit

Kävin viikonloppuna mekko-ostoksilla. Tai yritykseksi se oikeastaan jäi. En ole aikoihin ostanut mitään vaatteita itselleni, en varsinkaan juhlamekkoja, mutta nyt on tärkeän ja rakkaan henkilön lakkiaiset tulossa, joten ajattelin kunnioittaa juhlaa pukeutumalla kauniisti ja olemalla edustavannäköinen.

Yleensä arkena pukeudun työ-yöhousuihin, eli pitkiksiin, ja suureen T-paitaan. Ulos lähtiessäni vetäisen sitten tuon glamourin päälle vielä tuulipuvun. Siis ihan himputin tyylikkäänä jatkuvasti! Senkään takia en ole farkkuja edes yrkäillyt jalkaani, koska olen toki huomannut mielialasyömiseni kasvattaneen tiettyjä lisäkurveja – kauniisti sanottuna – eri puolille kehoani. Mutta että. Yllätyin ihan niin maan perusteellisesti siellä mekko-ostoksilla.

Minulla on ollut mielessäni jonkinlainen kuva siitä, millaisen juhla-asun haluaisin: hihaton, yläosasta melko niukka, noin polvipituinen mekko. Tyylikäs ja keveä. Katseltiin muutamassa liikkeessä (tietysti ruotsalaisia ketjuja, joissa mahd. edulliset hinnat) eri vaihtoehtoja, mutta ei oikein mikään meinannut olla sellainen, joka olisi ollut sekä pienimmäisen että minun ja jopa puolisonkin makuun, jotka kaikki olimme tuolla kaupunki- ja mekkoreissulla. Sitten löytyi juuri oikeanoloinen vaihtoehto! En pidä vaatteiden sovittamisesta kaupoissa, joten kun sovituskoppiin marssin, olin melkein 99,99 %:n varma, että tämä asu on se, jonka myös ostan. Ja nyt sitten sitä rumpujen pärinää…

Ekana kun olin heitellyt päältäni sen tuulipuvun ja työ-yöasun (enpäs kun pitkikset toki jätin jalkaan), näkyi siitä ilkeästä sovituskopin ”taustapeilistä” jotain kummia, roikkuvia muodostelmia takana kyljissäni. Sekä jotkin oudot, noin jalkapallon kokoiset kummut lantiolla. No huhhuh, äkkiä leninki päälle, kyllä ne sinne peittyy ja sitä paitsi nää sovituskopin peilit jotenkin liioittelee. No mitä himskattia, miten tää vetskari ei millään meinaa mahtua kiinni, vaikka otin ihan reilua kokoa olevan mekon? Nostin katseeni peilatakseni , miltä tuo ihanuus ylläni näyttää, ja varmastikin silmäni pullistuivat kuopistaan nähtyäni lopputuloksen! Ei ihastuksesta vaan järkytyksestä. Joka puolella pullotti tai roikkui ja vaate ”ihanasti” korosti niitä kaikkia pullotuksia ja roikkuvuuksia. Kiskaisin mekon yltäni ja vetäisin pikapikaa tutut ja turvalliset ulkkarit ja tuulitakin ylleni. Sitten marssin vihan vimmoissa ohi suu auki seisovien puolison ja pikkutytön paiskaamaan leningin takaisin rekkiin. Nyt riitti Saretskalle mekko-ostokset!

Nyt muutaman päivän kuluttua olen jo jotakuinkin selvinnyt järkytyksestäni ja pohtinut noita ihmeellisiä sovituskopin tapahtumia. Minun mielestäni näytän kotona ihan tavalliselta ja silloin tällöin oikeinkin siedettävältä. Mistä ne kaikki ihme muodostelmat muka kroppaani olivat ilmaantuneet? Miten kaunis mekko voi muuttua tiskirätiksi ylläni? En ole keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin että kaupan peili vain yksinkertaisesti vääristi ja valehteli! Muu ei voi olla totta, ei voi. Se siinä vain ihmetyttää, että miksi tehdään tuollaisia peilejä, jos kuitenkin halutaan saada jotain myydyksi? No, kai sillä mekkokaupalla menee liian hyvin. Ja säästyipähän minun vähät rahani, ymmärtää Noora varmaan, jos tulen lakkiaisiinsa legginseissä ja tunikassa.

Sopiva, istuva ja muotojani kunnioittava asu.
Ei silti ehkä juhliin käypäinen, vai...

Suvanto

Ihmisen, työttömänkin, elämässä on silloin tällöin sellaisia hetkiä, jolloin kokee täydellisen onnen tunteen. Eilen oli minulla täydellisen onnellinen päivä, kun teimme perheen kanssa luontoretken Heinä-Suvannolle. Heinä-Suvanto on Viitasaarella, entisten Keski-Suomen läänin ja Kuopion läänin rajamailla sijaitseva luonnonsuojelualue, Keski-Suomen merkittävin lintukosteikko. Minun rakkaani on itse asiassa pienenä osaomistajana tuossa alueessa, joka on yksityinen luonnonsuojelualue http://www.ksymparistokasvatus.fi/uploads/files/viitasaari_kohteet_2_1.pdf ja http://www.ksly.net/index.php?sivu=426).

Katselimme Heinä-Suvantoa ylemmästä lintutornista.

Teini bongaa, ehkä tässä jouhisorsan.

En ymmärrä, mikä siinä on, mutta joka kerta, kun tuonne Suvannolle menemme, milloin milläkin kokoonpanolla (yleensä kahdestaan rakkaani kanssa, sillä lapset eivät ole kovin innostuneita jäämään useiksi päiviksi kämpälle paikkaan, missä ei ole nettiyhteyksiä eikä muuta kuin aurinkopaneelisähkö), huolet tuntuvat kirpoavan jo siihen parkkipaikalle, mihin tie päättyy ja pitkospuut alkavat. Polku ja pitkospuut johtavat kämpälle, joka sijaitsee Heinä-Suvannon yläpäässä. Alempana Heinä-Suvannolla on kaksi lintutornia, joilla kaikki voivat vapaasti vierailla samoin kuin muutenkin koko suojelualueella, mutta eräkämppä on yksityisaluetta. Olen olevinani ikään kuin jonkinlainen emäntä siellä, koska mieheni on sen metsästysseuran puheenjohtaja, joka tuon kämpän omistaa.

Kämpälle johtavat pitkospuut olivat kevättulvan vallassa.
Onneksi isäpuoli auttaa pienimmäistä.

Eilen oli siitä harvinainen Suvantoreissu, että ensinnäkin kävimme siellä vain päiväsiltään ja toiseksi sain teininkin aivan vapaaehtoisesti lähtemään mukaamme. Kävimme ylemmällä tornilla bongailemassa lintuja ja sitten suunnistimme metsän poikki kämpälle, eli Tammelle, makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon pihan laavulla. Siis käytännössä ihan perusluontoretkikauraa. Mutta. Siellä Suvannolla on lisäksi se jokin, jota en tosiaan osaa oikein sanoin selittää. Mieheni sanoo sitä ikiaikaiseksi, minä olen vielä niin tuore tapaus niillä seuduilla, että en osaa määritellä sitä sanoin. Se on se tunne, että on vain tämä hetki, tämä sammal ja varvikko jalkojen alla, tämä vesilinnun huuto. Ei ole oikeasti mitään muuta, ei rahahuolia, ei ahdistusta, ei muuta kuin jokin kumma ykseys luonnon kanssa. Kuin koko maailma olisi vain siinä. Sielu ikään kuin huuhtoutuu kaikesta painolastista, katseesta tulee kirkkaampi ja askeleesta kevyt, vaikka reppu selässä olisi kuinka painava.

Makkarat paistettu ja syöty, kahvit keitetty ja juotu.
Teini ottaa lukua pöydän päällä :D

Muistan, kun puolisoni, silloinen melko tuore seurustelukumppanini, vei minut Suvannolle ensimmäistä kertaa. Eihän siitä ole kuin alle viisi vuotta aikaa. En vielä silloin tuntenut siellä mitään erikoista, silmilläni näin kortetta kasvavan kosteikon, jonka keskellä kulki pieni vesiuoma, jota pitkin pääsi jotenkuten soutamaan. Oli syksy. Suoraan sanottuna oli minusta aika ankeannäköistä. Hieman ihmettelin, kun rakkaani sitten totesi: ”Suvanto on hyväksynyt sinut.” No, onneksi se hyväksyi. Taisi Suvannon lausunnolla olla enemmän painoarvoa kuin yhdenkään ihmisen sanomisilla. Nyt minäkin saan ajoittain olla osa ikiaikaista Suvannon henkeä ja saan siltä voimia taapertaa arkea eteenpäin.

Saretska ja pienimmäinen eräjormailemassa.
Saunallekin vievät pitkospuut ovat nyt veden vallassa.

Vertailun vuoksi: kuva samasta kohtaa kuin tuo edellinen,
 otettu viime kesänä.

Pelottava PMS

Tällaista ei kai pitäisi kehdata ihan omalla nimellä ja kuvalla koko maailmalle kailottaa, mutta minä kun olen minä, niin sehän tapahtuu eikä meinaa: eli minua vaivaa noin joka kuukausi viikon verran PMS. Tai tuo ”vaivaa” on ihan törkeän ylilievä ilmaus, sillä kyllä se suorastaan kiduttaa ja on lähes kuolemanvaarallinen meikäläiselle. Sekä erittäin kiusallinen lähimmäisilleni (sekin lievästi sanottuna). Meidän huushollissa tästä ”taudistani”, tai taudista ilman lainausmerkkejä, miten vain, puhutaan kuitenkin ihan reilusti, joten siksi ei tunnu yhtään hävettävältä jutustella siitä täälläkin.

PMS:n alkamisen huomaa siitä, että hermoni alkavat pikkuhiljaa kiristyä: kaikenmaailman merkityksettömät seikat alkavat ärsyttää suunnattomasti. Puolison ja lasten käyttäytyminen ottaa pannuun yhä herkemmin. Jostain asiasta, joka tavallisena aikana lähinnä naurattaisi, saatan vetää herneen nenään tosi pahasti ja saada kunnon raivarit. Muistuu mieleen eräätkin ovenpaukuttelut ja ähmissäni vaatteet päällä peiton alla mököttämiset. Voi perhe raukkaa! Olemme sitten tuon jakson (siis se n. yksi viikko) mentyä ohi monta kertaa nauraneet yhdessä älyttömälle käytökselleni. Mutta ei se siinä hetkessä paljon naurata ketään, ei. En nyt kuitenkaan ole sitä viikkoa per kuukausi hirviöäiti ja -puoliso ihan 24/7, mutta huomattavasti hirviömpi kuitenkin kuin sitten niinä normaaleina muina viikkoina.

Tosi paha juttu tuossa PMS:ssä on myös se, että jos mieliala on muutenkin alavireinen, niin PMS:n aikaan se vaipuu usein täysin totaaliseen synkkyyteen. Elämässä ei näy minkäänlaista valonpilkahdusta. Sitten, kun elimistössä myrsky taas tasaantuu, niin mielikin kummasti virkistyy, vaikkei siihen mitään kummempaa ulkoista sysäystä tulisikaan. Asiat vain näkee taas iloisemmassa ja kirkkaammassa valossa. Kuitenkaan en osaa silloin PMS:n aikaan ajatella, että kyllä tämä tästä taas muutaman päivän kuluttua ohi menee, kun vain jaksan odottaa, vaan koko elämä tuntuu olevan ikuisesti pilalla. Miksi?

Sitä olen miettinyt ja ääneenkin kysynyt, että olenkohan tuossa ”akuuttivaiheessa” niin pelottava, että perheen pitää minua erityisesti varoa, oikea virtahepo olohuoneessa. Tuohon he ovat onneksi naurahtaneet, että ”noo eeii me pelätä, mutta onhan se mielenkiintoista aikaa, eipä ole ainakaan tylsää!”.  Olisin kyllä enemmän kuin tyytyväinen, jos tämä vuoristorata edes hieman tasoittuisi iän myötä. Vaikuttaa tosin vain pahenevan.

Kuulostaakohan tämä kenestäkään muusta yhtään tutulta?

Kyllä kai hirviöäidistäkin vähän tykätään :)

Vetkuttelua

Se on tänään taas viikon verukkeittenkeksimispäivä, siis siivouspäivä suomeksi sanottuna. Mitenhän sitä löytääkin kaikkea tähdellisempää tekemistä silloin, kun olisi aika kaivaa imuri kaapista ja ryhtyä toimeen? Pitää viedä siilille ruokaa, niin ja ensin täytyy putsata ne siilin kupit. Suihkussa pitää käydä. Nyt kahvituttaa, on keitettävä toiset aamukahvit. Jäi muuten Emmerdale eilen huonolle kahtelulle, katonpa tuon uusinnan. Kamerastahan pitääkin siirtää uusimmat kuvat koneelle, kun siellä on se tytön tatskakin! Loppujen lopuksi alkaakin lähestyä jo pienimmän koulusta tulo, joten turha kai enää mitään aloittaa…

Tuohon tyyliin minulta on mennyt lukemattomia siivouspäiviä, nytkin olisi homma jo puolessavälissä, jos olisin aloittanut silloin, kun meinasin. No, kohta aloitan, ihan varmasti.

Sitä ennen laitan kuitenkin tänne sen hienon tatskakuvan. Eilen itkin kurjaa äitiyttäni, kun olin mennyt antamaan luvan ottaa koko tatuointia. Olen niin huono kieltämään mitään. Johtuu varmaan heikosta itsetunnosta; yritän kai hyvitellä jotain tai kompensoida omaa lapsuuttani. Tänään ei kuitenkaan ole enää niin paha mieli, koska kuvasta tuli hieno! Kunhan paranisi hyvin ilman mitään verenmyrkytyksiä tai vastaavia. Ja kunpa ei venyisi rumaksi joskus. Minunkin tekisi mieli ottaa sellainen Sulo-tatuointi olkavarteen. Viidenkympin villitys varmaan lähestymässä. Täytyypä alkaa säästämään (mistä?).

Ja ei kun mattoja pihalle kantamaan! Kohta.

Tatulointi. Tatuvointi

Kelpaamaton

Kohta alkaa tuntua, että vähemmän kai tässä masentuisi, jos ei yleensä hakisi mitään työpaikkoja; uskoisi jo viimeinkin, ettei kelpaa mihinkään. Siitä työpaikasta, jota vähän aikaa sitten hain ja joka tuntui niin minun paikaltani, ei tullut edes haastattelukutsua. Ja taas sitä mentiin – siis pohjamutiin ryöppyämään. Tasaisen masentunut ja tarpeeton olokin on parempi kuin se ”kuula kalloon vaan” -epätoivo.

On minulla nytkin hakemuksia vetämässä, mutta mikä on ehkä hieman huolestuttavaa, en ajattele niitä enää toiveikkaana, vaan vatsassa kouraisee ja kämmenet hikoavat, kun ajattelen, että tulisi haastattelukutsu. Asenteeni on muuttunut siihen suuntaan, että tuskinpa pärjäisin missään. Kauhean noloa, jos joku tosiaan ottaisi minut töihin ja sitten huomaisi, että tuohan on ihan onneton tumpelo.

Missähän vaiheessa perhekin huomaa, ettei minusta ole mitään hyötyä tai iloa sillekään? Osaan nykyisin sanoa vain kaikkea väärää enkä oikein meinaa suoriutua kotihommistakaan. Yhtenä kauniina päivänä mulle varmaan sanoo kotiväkikin, että ei sinua täällä tarvita.

Onpa lievää itsesäälissä (mistä minä tuon ”lievää” sain?) rypemistä taas. Yritän varmaan kerätä sympatiapisteitä: ”Kyllä sinä olet ihan hyvä ja osaavainen jne.” Joo.

Sulo se vain vielä luottaa minuun ;)

"Ihan hyvä tuo palvelija, kun laittoi minua varten
 terassikalusteet ja pehmusteet."