Suvanto

Ihmisen, työttömänkin, elämässä on silloin tällöin sellaisia hetkiä, jolloin kokee täydellisen onnen tunteen. Eilen oli minulla täydellisen onnellinen päivä, kun teimme perheen kanssa luontoretken Heinä-Suvannolle. Heinä-Suvanto on Viitasaarella, entisten Keski-Suomen läänin ja Kuopion läänin rajamailla sijaitseva luonnonsuojelualue, Keski-Suomen merkittävin lintukosteikko. Minun rakkaani on itse asiassa pienenä osaomistajana tuossa alueessa, joka on yksityinen luonnonsuojelualue http://www.ksymparistokasvatus.fi/uploads/files/viitasaari_kohteet_2_1.pdf ja http://www.ksly.net/index.php?sivu=426).

Katselimme Heinä-Suvantoa ylemmästä lintutornista.

Teini bongaa, ehkä tässä jouhisorsan.

En ymmärrä, mikä siinä on, mutta joka kerta, kun tuonne Suvannolle menemme, milloin milläkin kokoonpanolla (yleensä kahdestaan rakkaani kanssa, sillä lapset eivät ole kovin innostuneita jäämään useiksi päiviksi kämpälle paikkaan, missä ei ole nettiyhteyksiä eikä muuta kuin aurinkopaneelisähkö), huolet tuntuvat kirpoavan jo siihen parkkipaikalle, mihin tie päättyy ja pitkospuut alkavat. Polku ja pitkospuut johtavat kämpälle, joka sijaitsee Heinä-Suvannon yläpäässä. Alempana Heinä-Suvannolla on kaksi lintutornia, joilla kaikki voivat vapaasti vierailla samoin kuin muutenkin koko suojelualueella, mutta eräkämppä on yksityisaluetta. Olen olevinani ikään kuin jonkinlainen emäntä siellä, koska mieheni on sen metsästysseuran puheenjohtaja, joka tuon kämpän omistaa.

Kämpälle johtavat pitkospuut olivat kevättulvan vallassa.
Onneksi isäpuoli auttaa pienimmäistä.

Eilen oli siitä harvinainen Suvantoreissu, että ensinnäkin kävimme siellä vain päiväsiltään ja toiseksi sain teininkin aivan vapaaehtoisesti lähtemään mukaamme. Kävimme ylemmällä tornilla bongailemassa lintuja ja sitten suunnistimme metsän poikki kämpälle, eli Tammelle, makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon pihan laavulla. Siis käytännössä ihan perusluontoretkikauraa. Mutta. Siellä Suvannolla on lisäksi se jokin, jota en tosiaan osaa oikein sanoin selittää. Mieheni sanoo sitä ikiaikaiseksi, minä olen vielä niin tuore tapaus niillä seuduilla, että en osaa määritellä sitä sanoin. Se on se tunne, että on vain tämä hetki, tämä sammal ja varvikko jalkojen alla, tämä vesilinnun huuto. Ei ole oikeasti mitään muuta, ei rahahuolia, ei ahdistusta, ei muuta kuin jokin kumma ykseys luonnon kanssa. Kuin koko maailma olisi vain siinä. Sielu ikään kuin huuhtoutuu kaikesta painolastista, katseesta tulee kirkkaampi ja askeleesta kevyt, vaikka reppu selässä olisi kuinka painava.

Makkarat paistettu ja syöty, kahvit keitetty ja juotu.
Teini ottaa lukua pöydän päällä :D

Muistan, kun puolisoni, silloinen melko tuore seurustelukumppanini, vei minut Suvannolle ensimmäistä kertaa. Eihän siitä ole kuin alle viisi vuotta aikaa. En vielä silloin tuntenut siellä mitään erikoista, silmilläni näin kortetta kasvavan kosteikon, jonka keskellä kulki pieni vesiuoma, jota pitkin pääsi jotenkuten soutamaan. Oli syksy. Suoraan sanottuna oli minusta aika ankeannäköistä. Hieman ihmettelin, kun rakkaani sitten totesi: ”Suvanto on hyväksynyt sinut.” No, onneksi se hyväksyi. Taisi Suvannon lausunnolla olla enemmän painoarvoa kuin yhdenkään ihmisen sanomisilla. Nyt minäkin saan ajoittain olla osa ikiaikaista Suvannon henkeä ja saan siltä voimia taapertaa arkea eteenpäin.

Saretska ja pienimmäinen eräjormailemassa.
Saunallekin vievät pitkospuut ovat nyt veden vallassa.

Vertailun vuoksi: kuva samasta kohtaa kuin tuo edellinen,
 otettu viime kesänä.