Pelottava PMS

Tällaista ei kai pitäisi kehdata ihan omalla nimellä ja kuvalla koko maailmalle kailottaa, mutta minä kun olen minä, niin sehän tapahtuu eikä meinaa: eli minua vaivaa noin joka kuukausi viikon verran PMS. Tai tuo ”vaivaa” on ihan törkeän ylilievä ilmaus, sillä kyllä se suorastaan kiduttaa ja on lähes kuolemanvaarallinen meikäläiselle. Sekä erittäin kiusallinen lähimmäisilleni (sekin lievästi sanottuna). Meidän huushollissa tästä ”taudistani”, tai taudista ilman lainausmerkkejä, miten vain, puhutaan kuitenkin ihan reilusti, joten siksi ei tunnu yhtään hävettävältä jutustella siitä täälläkin.

PMS:n alkamisen huomaa siitä, että hermoni alkavat pikkuhiljaa kiristyä: kaikenmaailman merkityksettömät seikat alkavat ärsyttää suunnattomasti. Puolison ja lasten käyttäytyminen ottaa pannuun yhä herkemmin. Jostain asiasta, joka tavallisena aikana lähinnä naurattaisi, saatan vetää herneen nenään tosi pahasti ja saada kunnon raivarit. Muistuu mieleen eräätkin ovenpaukuttelut ja ähmissäni vaatteet päällä peiton alla mököttämiset. Voi perhe raukkaa! Olemme sitten tuon jakson (siis se n. yksi viikko) mentyä ohi monta kertaa nauraneet yhdessä älyttömälle käytökselleni. Mutta ei se siinä hetkessä paljon naurata ketään, ei. En nyt kuitenkaan ole sitä viikkoa per kuukausi hirviöäiti ja -puoliso ihan 24/7, mutta huomattavasti hirviömpi kuitenkin kuin sitten niinä normaaleina muina viikkoina.

Tosi paha juttu tuossa PMS:ssä on myös se, että jos mieliala on muutenkin alavireinen, niin PMS:n aikaan se vaipuu usein täysin totaaliseen synkkyyteen. Elämässä ei näy minkäänlaista valonpilkahdusta. Sitten, kun elimistössä myrsky taas tasaantuu, niin mielikin kummasti virkistyy, vaikkei siihen mitään kummempaa ulkoista sysäystä tulisikaan. Asiat vain näkee taas iloisemmassa ja kirkkaammassa valossa. Kuitenkaan en osaa silloin PMS:n aikaan ajatella, että kyllä tämä tästä taas muutaman päivän kuluttua ohi menee, kun vain jaksan odottaa, vaan koko elämä tuntuu olevan ikuisesti pilalla. Miksi?

Sitä olen miettinyt ja ääneenkin kysynyt, että olenkohan tuossa ”akuuttivaiheessa” niin pelottava, että perheen pitää minua erityisesti varoa, oikea virtahepo olohuoneessa. Tuohon he ovat onneksi naurahtaneet, että ”noo eeii me pelätä, mutta onhan se mielenkiintoista aikaa, eipä ole ainakaan tylsää!”.  Olisin kyllä enemmän kuin tyytyväinen, jos tämä vuoristorata edes hieman tasoittuisi iän myötä. Vaikuttaa tosin vain pahenevan.

Kuulostaakohan tämä kenestäkään muusta yhtään tutulta?

Kyllä kai hirviöäidistäkin vähän tykätään :)