1.9.2012

Liian herkkä

On käynyt muutaman kerran tässä viime päivien aikaan, että olen purskahtanut itkuun aivan sopimattomissa paikoissa. Kurssilla vieruskaveri käänsi tietsikkansa näytön minuun päin, ruudulla iltapäivälehden sivu, sanoi, että ”katso miten hirveää”. Mulla kouraisi rinnassa, silmissä sumeni, tuntui että veret lentää nenästä ja sitten se itku tuli. Yritin hengittää ja nieleskellä ja sun muuta, mutta en pystynyt lopettamaan. Vieruskaverinani istuu aivan tosi ihana luokanopettaja, joka onneksi oli tilanteen tasalla eikä alkanut kysellä tai hössöttää mitään. Koska kun minä yritin ruveta selittämään jotain, kyyneleet vain yltyivät. Kyllä se siitä sitten pikku hiljaa rauhoittui se tilanne.

Eilen kaupassa kävi sama homma. Karkkihyllyjen luona, kun mies keräili irtsareita, iltapäivälehden lööpit ja kannet hyppäsivät yht’äkkiä silmilleni. Rakkaani keräili nameja ja kysäisi, että mitä otetaan, kääntyi katsomaan minua ja ”hei, mikä sulla oikein on?”. Minä vaan koetin taas nieleskellä ja väännellä naamaa käsi suun edessä, ettei itku ryöppyäisi aivan valtoimenaan ja huidoin kädellä sinne lehtitelineelle päin. Mieheni huokaisi: ”Eihän sinun kanssa voi enää kauppaankaan lähteä.” Ei äkäisesti vaan jotenkin hellästi.
Mieheni sitten minulle myöhemmin puheli, että voisinko minä mitenkään yrittää vähän ummistaa silmiäni kaikilta kauheuksilta. Kun tämä maailma on niin käsittämättömän julma paikka, ja minulta aina sydän särkyy sen takia. Kun en minä niille asioille mitään mahda. Hän ei halua, että minä aina ”kannan koko komppanian murheita” (korjaan: se onkin kuulemma pataljoonan eikä komppanian).

Tuntuu vain niin pahalta tuo, että en tosiaan mahda mitään. Vaikka kuinka itkisin ja surisin, en saa sitäkään elämää enää takautuvasti paremmaksi ja ihmistä autetuksi. Mieleen on tässä tulleet jo jumalat ja muut. Ja tässä minäkin vain istun kirjoittelemassa blogia enkä tee mitään sen eteen, että mikään asia maailmassa muuttuisi paremmaksi. No sen verran ainakin voin, että rakastan ja suojelen edes omia ”pentujani”. Ja toivottavasti ymmärrän ja huomaan, jos jollain muullakin on hätä ja toimisin sen mukaan. Toivoa sopii :/

8 kommenttia:

  1. Maailma on paha. Ihmiset ovat julmia. Muuttumisen tulisi lähteä ihmisistä, kaikista ihmisistä. Harmi etteivät julmat ihmiset muutu, he eivät pysty siihen.

    Voimia sinulle. Haleja sinulle. Olet tärkeä♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voimia sinullekin ja jaksamista! Katsellaan ja ihmetellään tätä elämää, joskus varmasti tulee sitä mukavaakin ihmeteltävää. :)

      Poista
  2. Liiallinen herkkyys on minullakin pulmana. Yritän kuitenkin laimentaa tunteenilmaisujani, kun olen huomannut, miten kovasti ne häiritsevät ja hämmentävät muita. Hankalinta lienee kuitenkin se, että olen yliherkkyydestäni huolimatta kuulemma kuitenkin enemmän järki-ihminen (psykologi väitti). Siinä sitä onkin sitten tasapainottelua, kun ne kaksi vääntävät kättä.

    Kamalan paha olo minullekin tulee erityisesti kaikkiin heikkoihin ja viattomiin kohdistuvista väkivallanteoista ja vääryyksistä. Usko Korkeimpaan auttaa vähän, mutta silti ahdistaa, kun haluaisi tehdä niin paljon, mutta pystyy niin vähään.

    Tuo viimeinen ajatuksesi kuulostaa oikein fiksulta. Eiköhän meidän tehtävämme ole auttaa ja rakastaa niitä, joita voimme. Kovinkaan paljon apua meistä ei ole jos murrumme oman ahdistuksemme alle..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo viimeinen lause on melkein kuin suoraan mieheni suusta :) Ja totta, niin totta.

      Poista
  3. Tuttua oli omaishoitovuosina tuollainen. Silloin kun kysyttiin suoraan miten minä jaksan... muuten leikin loistavasti vahvaa.

    Mutta sekin siis vain tähän asiaaan liittyen. Eipäs, kun haastatellaan omaishoitajia vieläkin liikaa eläydyn siihen riittämättömyyden tunteeseen, josta silloin kärsin.

    Joo, ei me mahdeta juurikaan mitään noille jutuille eikä kannata juurikaan sitten keltaista lehdistöä lukea sillä se siitä saa kaiken taloudellisen hyödyn kun ihmiset järkyttyy.

    Henkilökohtaisesti minulle ei tuota sen enempää ongelmia muuta kuin en kestä ajatusta että tuollaisilla joku hyötyy taloudellisesti.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi1.9.12

    Kyllähän sen tulisi riittää, että pitää huolta omista rakkaistaan. Mutta aina ei voi itselleen mitään.

    Kun minulla oli masennus pahimmillaan, tuntui, että kaikki itketti. Se oli jotain selittämätöntä, ei siihen liittynyt mitään lööppejä tms. Tuntui vaan kaikki pahalta.

    Nykyäänkin tulee itku herkästi, mutta vasta kun olen yksin. Ehkä olen kasvattanut jonkun 'ettei kukaan näe' - muurin.
    Ei sekään varmaan hyväksi ole.

    Mutta tuetaan ainakin täällä blogeissa toisiamme, itketään kun itkettää ja joskus jopa hymyilyttää.

    VastaaPoista
  5. Tuttuakin tutumpaa. Tuo itkeminen ja tahto "pelastaa koko Afrikka". Ja, kun siihen ei pysty, masentuu, väsyy, turhautuu, tulee kyyniseksi. Näin on käynyt minulle.

    Olla herkkä ja vahva, siinäpä vasta työsarka.
    Mutta näillä mennään.

    Omenaista sunnuntaita kera banaanikärpästen!



    VastaaPoista
  6. Lämmin kiitos kaikille kommenteistanne. Paljon on ajattelemisen aihetta ja itseään ei kovin hirveästi muuttaa voi. Vaikka totisesti haluaisin.

    Itketään - ja toivottavasti välillä myös nauretaan - porukalla!

    VastaaPoista