Vaihteeksi taas työnhakijana

Heipä hei mai frends, jos nyt joku tätä sattuu vielä lukemaan! Olen taas vaihteeksi työttömänä, joten ehdin kirjoittamaan blogiakin. Ei se kiireen takia ole tähänkään mennessä jäänyt vaan saamattomuuden. Aivoni ovat surkastuneet.

Elämäni on ollut sitten kesän yhtä veivaamista. Laitoimme kesällä talon myyntiin ja hankin itselleni valmiiksi syksyä varten vakituisen (!!!) työpaikan mieheni työpaikan seutuvilta Keiteleeltä. Itse asiassa sain kaksikin vakituista työpaikkaa, mutta inhottavasti tein toiselle oharit, kun sainkin paremman tarjouksen. Kesän työskentelin siinä mielenterveyskuntoutujien palvelukodissa, missä aloitin heti valmistuttuani. Sitten nuorempi tytär pääsi opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin ja muutti kesän loppupuolella kotoa pois, joten olin vapaa muuttamaan itsekin. Oli vain kauhean paha olo rakkaan, maailman parhaan kodin myymisestä ja vielä karmeampi ahdistus Siirin poismuutosta. Kävin muutamia kertoja psykologilla, koska luulin kärsiväni yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, niin paha olo oli koko ajan. Sain tietää potevani elämänmuutoskriisiä. Se on neutraalimpi sana keski-iänkriisille.

Kesä meni, mutta talosta ei tullut yhden yhtä kyselyä. Alkoi olla aika aloittaa työt uudessa paikassa ja muuttaa majansa tietysti lähemmäs työmaata ja vihdoinkin puolison kanssa saman katon alle. Mutta koska kukaan ei ostanut taloamme, meillä ei ollut rahaa emmekä olisi saaneet lainaakaan ostaa kotia Viitasaarelta tai Keiteleeltä. Ei auttanut muu kuin haalia kamansa sinne homemörskään, missä puolisokin majailee. Rakennutin miehellä  kissanrappusetkin parvekkeelta pihalle Sulon kulkua helpottamaan. Tosin tuntui hirveän pahalle ja ahdisti sekin ajatus, että Sulon pitää muuttaa omasta kodista johonkin väliaikaiseen homemörskään. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan! Äitini, joka ei liiemmin meikäläisestä perusta, on kuitenkin kissojen ystävä ja ilmoitti tulevansa pitämään huolta Sulosta ja talosta, kunnes joku sen ostaa.

Ei ostanut kukaan taloa. Minulla oli karmea koti-ikävä ja Suloa ikävä ja tyttöjä ikävä. Tuntui, että olen joutunut miljoonan kilometrin päähän lapsista ja ELÄMÄSTÄ. Tuntui, että juuri siinä Jyväskylän korkeuksilla on se vedenjakaja, jonka jälkeen on mahdoton matka Helsinkiin ja Tampereelle. Tykkäsin työstä päihdekuntoutuspaikassa, mutta järkyttävän megalomaaninen ahdistus oli viedä työkyvynkin. Lisäksi äitini oli vallannut kotini siihen malliin, että edes vapaapäivinä ei viitsinyt oikein mennä siellä käymään, koska sain vain kuulla moitteita, miten huonosti on koti ja piha hoidettu. No, kyllä hän kehui, että Sulo on maailman paras kissa ♥♥♥

Loppujen lopuksi syvällisten perhekeskustelujen tuloksena päätimme, että palaan takaisin kotiin. Tyttöjen kanssa olimme syyslomaviikon lokakuussa Pietarissa ja sieltä tulin omaan kotiini Sulon luo. Äitini palasi myös kotiinsa, johon hänelläkin oli jo kova ikävä. Otimme talon pois myynnistä. Päätimme jäädä tähän, ja nyt miehenikin etsii töitä täältä päin. Hankalaa se on ikärasismin takia, mutta eipä hänellä eläkkeeseenkään ole kymmentäkään vuotta. Jotenkin hassua, että oikeastaan vasta nyt todella muutimme tähän asumaan, vaikka olemme asuneet tässä yli kymmenen vuotta. Olemme aloittaneet pikku pintaremontointia, ja tänään tuli putkimies uusimaan käyttövesiputket. Jos vain mitenkään pystymme pitämään tämän, emme halua muuttaa mihinkään. Aika yksinäistä minulla tosin on kahdestaan Sulon kanssa, mutta mies käy Tarmon kanssa aina vapaapäivinään ja tytötkin pääsevät helposti junalla Jyväskylään ja siitä tähän. Venla on tosin nyt Intiassa, on ollut kohta kolme kuukautta, mutta kyllä hänkin sieltä vielä tulla tupsahtaa.

Olen siis työttömänä työnhakijana nyt. Olen tehnyt sen verran keikkaa, että ainakin aktiivisuus on täyttynyt, ja parin viikon päästä alkaa talvilomien lomitus viimekesäisessä työpaikassani. Se kestää maaliskuun loppuun tai huhtikuun puolelle saakka. Sitten toukokuusta syyskuuhun minulla on taas aivan uudessa paikassa kesätyö. Onneksi julkisella sektorilla :)

Elämäni valohan se tässä :)

Valmistuin ja aloitin työt

Hei! Minulla on ollut oikea hässäkkäkevät. Tein tiiviiseen tahtiin loppuun opintoni, kävimme puolison kanssa Lissabonin-reissulla ja sen jälkeen laitoimme isot lakkiaisjuhlat tyttärelle. Heti seuraavana arkipäivänä aloitin työt mielenterveyskuntoutujien palvelukodissa. Nyt olen lähdössä iltavuoroon, joka on ensimmäinen tövuoroni yksin työskennellen. Jännittää niin, ettei mitään rajaa. Kerron lisää elämästäni, kunhan on taas aikaa istuutua kunnolla koneen ääreen. Paljon ja suuria muutoksia on tapahtumassa, ja olen sekä innoissani että paniikissa.

Tässä me valmistuneet :)

Море чая, Teemeri

Pietarissa on aivan ihana teekauppojen ketju, Море чая http://morecha.ru/. Ketjulla on yli 40 liikettä Pietarin alueella ja teevalikoima kertakaikkiaan älytön ja huikea. Kaupassa on irto- ja pakattuja teitä satoja eri laatuja (EI pussiteetä). Eipäs, vaan itse asiassa yli 1000 laatua, näkyy lukevan heidän verkkosivullaan. Tuosta linkistä kun menet katsomaan, niin siellä sivun alaosassa voit kurkistaa kauppoihin panoraamakierroksilla.

Käyn joka kerta reissullani Fontankan varrella sijaitsevassa liikkeessä hakemassa teetuliaisia kotiin ja Venlalle. Suurin piirtein Venäjän-reissun väli on sen verran kuin kotona teetä piisaa: kun teet alkavat olla vähissä, alan katsella edullisia junalippuja Pietariin. Kun ensimmäisen kerran astuin Море чая -kauppaan sisälle, olin valehtelematta saada paniikkikohtauksen, sillä menin aivan järkytykseen sen teemäärän edessä. Onneksi kaupassa on ystävällinen ja avulias henkilökunta, joka kertoo mielellään eri teistä ja esittelee niitä, joten aloin sitten pikkuhiljaa saada vähän tolkkua, että mitä kannattaa mukaansa ostaa.

Viime reissulta tuomiani teitä, kahdessa pohjana vihreä tee ja mansikka-
samppanjassa musta. Lasipannu löytyi myös samasta kaupasta.

Teenjuojalle Venäjä on tosiaan paratiisi verrattuna Suomeen. Eipä juuri ole sellaista ravintolaa, jonka listalta ei löytyisi useita teevaihtoehtoja ja kaikki ovat tietysti haudutettua irtoteetä, joka tuodaan tarjolle kauniisti teepannussa. Tyttäreni olivat viime kesänä ensimmäistä kertaa mukanani Pietarissa ja etenkin nuorempi ihastui ikihyväksi venäläiseen teekulttuuriin. Hänestä oli tosi mahtavaa, kun teetä arvostetaan muuallakin kuin kotikeittiössämme. Siinä vaiheessa tosin, kun ravintolan teelista käsitti kymmeniä eri vaihtoehtoja, oli tulla melkoisia valinnanvaikeuksia. Siinä välillä hieman kesti, että saimme tilaukset tehtyä.

Teellä ja letuilla Чайная ложка:ssa (suom. teelusikka). Sellainen pikaruokapaikka,
 jossa voi valita esimerkiksi noita lettuja vaikka millaisilla suolaisilla
 tai makeilla täytteillä. Eikä maksa paljon.

Pakkovenäjää Googlen kautta

Meni puoli päivää, että sain tämän Bloggerin suomenkieliseksi, kun jostain syystä se näkyi minulle koko ajan vain venäjäksi, vaikka mitä yritin. Kyllä, tyhjensin välimuistin ja poistin evästeet ja kirjauduin ulos ja takaisin sisään ja sammutin virrat koneesta ja käynnistin uudelleen ja kiroilin ja join välillä teetä ja taas kaikki alusta... Mutta nyt sitten toimii taas suomeksi, ihme. Ei siinä, hyvähän se on kielitaidolle, jos kaikki näkyy vain venäjäksi, mutta jotenkin ei tuntunut kovin kotoisalta käyttää tätä omaa blogialustaansa, kun eivät nyt kuitenkaan kaikki nettitermit venäjäksi ole tuttuja. Mutta sepä siitä. Niin sen takia tämä koneeni muuttuu aina salaperäisellä tavalla venäjänkieliseksi, jos katselen venäläisiä verkkosivuja ja kirjoitan sinne venäjää tai googlettelen venäjäksi. Ärsyttävää.

Tämän päivän ohjelmassa oli käynti koululla. Kävin opolta työssäoppimismateriaalit, siis koulutussopimukset ja sen sellaiset. Tuli siinä juteltua kaikenlaista ja purettua ahdistustaankin. Olen jotenkin aivan kauhuissani siitä, että kohta valmistun, sillä en todellakaan tunne itseäni valmiiksi mihinkään. Kuulemma tunne on tavallinen ja yleinen näin opintojen loppuvaiheessa, en ole asian kanssa yksin. Silti. Tekee vain mieli työntää pää pensaaseen tai hävitä avaruuteen, kun alkaa tulla aika ottaa oikeasti vastuuta eikä voi turvautua opiskelijan statukseen. Toisaalta, meniväthän ne viime kesän työtkin kai ihan hyvin, joten ehkä tässä sentään jotain osaa. Toivottavasti opin sitten työelämässä paljon lisää.

Olen koko alkuvuoden ollut jotenkin lamaantunut. On ollut huolta ja murhetta perhepiirissä. Jotta ette suotta huolestu, niin puolisoni ja tytöt sekä Sulo ja Tarmo ovat hengissä ja terveinä. Palaan asiaan myöhemmin, nyt on äkkiä luettava loppuun Mielenterveyshoitotyö, sillä viimeinen palautuspäivä on tänään ja siihen on, hitsi vie, varauksia.

Tässähän se elämäni valo loistaa. Sulo ♥

Hyvää päivää ja anteeksi!

Jostain syystä blogin kirjoittaminen opiskelun alettua jäi ja nyt, kun tulin katsomaan tänne, olikin tullut monta kommenttia ja kyselyä. ANTEEKSI kaikille, jotka ovat olleet kiinnostuneita elämästäni! En todellakaan arvannut, että jotakuta oikeasti kiinnostaa.

Olen nyt lähihoitajaopintojeni loppusuoralla. Osaamisalakseni valitsin mielenterveys- ja päihdetyön, josta on jäljellä joitakin tehtäviä ja viiden viikon työssäoppimisjakso. Sen jälkeen vielä valinnainen tutkinnon osa, minulla se on vanhusten kotihoito. Tykästyin vanhustyöhön viime kesänä, kun olin kotihoidossa ja palveluasumisessa kesätöissä.

Olen ehkä hieman muuttunut ihmisenä. En koe olevani niin tarpeeton enää mutta riittämätön kyllä. Usein turhaudun itseeni, tiedollisiin ja taidollisiin puutteisiini. Olen onnellinen, kun saan auttaa. Tunnetta on vaikea selittää, mutta tekee mieli aina kiittää asiakkaita. Ja kiitänkin. Tunnen saavani asiakkailtani paljon enemmän kuin he varmaan ikinä minulta. Esimerkiksi eräs rouva harmitteli sitä, että joudun pesemään ja pukemaan häntä, kun hän ei itse pysty, niin yritin selittää hänelle, että se on minulle kunniatehtävä, syy, miksi nousen aamulla ylös iloisin mielin.

Jos joku siis vielä lukee tätä, niin olen tosiaan elossa ja jonkinmoisessa tasapainossakin nykyisin. Kirjoittelen kuulumisia jatkossa, paljon kaikenlaista elämässäni onkin tapahtunut ja tapahtuu. Nyt täytyy yrittää jatkaa koulutehtävää, josta olen luistellut jo luvattoman kauan.

Rauhaa ja rakkautta kaikille teille ♥

Olen ruvennut taas käymään Pietarissa. Tässä Mariinski-teatterissa
pari viikkoa sitten.

Kouluun, kouluun!

Kesä meni hujauksessa ja puoli kesää oikeastaan sairastaessa: vasta heinäkuussa tajusin käydä lääkekuurit keuhkoputken- ja poskiontelotulehduksiin, joita podin toukokuun lopulta alkaen. Elossa olen edelleen ja ”uutta elämää” aloittamassa niin, että mahassa kouristaa sekä jännitys että pieni pelkokin. Olen tehnyt niitä ratkaisuja, joita harkitsin: hain kouluun ja pääsin. Ei se niin pilipalijuttu ollutkaan päästä tuonne opiskelemaan, sillä valintaa varten piti käydä kaksipäiväiset soveltuvuustestit. Fyysinenkin kunto testattiin, ja psykologiset testit olivat toivottavasti niin kattavat, että varmasti sitten sovellun alalle. Hyvin avoimesti kerroin haastatteluissa taustoistani mielenterveysongelmineni kaikkineni, koska halusin etenkin itselleni varmuuden sopivuudestani. Lokakuussa siis muuttuu tämä viisikymppinen akkeli amislaiseksi koulutytöksi . Ehkä minusta ei kuitenkaan tyttöstä saa tekemälläkään, mutta ihana oli pyöriä siellä koululla nuorten joukossa jo niinä parina pääsykoepäivänäkin.

Monenmoista tietysti pyörii mielessä tämän elämänmuutoksen takia. Nyt olen kuitenkin pitkästä aikaa ylpeä itsestäni, koska olen ruvennut rohkeasti toteuttamaan haaveitani enkä kerrankin ole kuin se naurulokki, ”jonka työt jää puolitiehen ja joka kaiken rakentaa vain varaan unelman”. Jos vielä tämän loppuelämän aikana ehdin auttaa jotakuta, ei mikään kokemani ole mennyt hukkaan. Koulusta saan ammatilliset eväät ja pätevyyden, elämä puolestaan on kouluttanut ihmisyyttäni. Ei se ikä aina ole haittatekijä, esimerkiksi kaksikymmentä vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni hoitoalalle. Nyt tuntuu, että kaikki läpikäymäni kuolemat, mielenterveysongelmat, avioero, työttömyys ja niin edelleen ovat olleet polkuna tähän: ehkä olen tarpeeksi ymmärtävä ja vahva auttaakseni ihmisiä, jotka ovat luisuneet päihde- ja mielenterveysongelmiin karujen kokemustensa takia. Ehkä tämä nyt vihdoin on se minun "juttu", tehtäväni tässä elämässä.

Mitäs sinulle kuuluu, blogiystäväni? Toivottavasti kesä meni iloisissa merkeissä ja olet terve ja kaikki rakkaasi samoin. Meillä kaikki ovat kunnossa, mitä nyt Sulon määräsi eläinlääkäri laihdutuskuurille.

Minäkö muka pullukka!

Kesäistä menoa

”Pääasia, ettei tule samanlainen kuin sinusta.”

Noin kauniisti tokaisi äitini, kun iloitsin hänelle lapsen erinomaisesta koulumenestyksestä. Tytöllä oli todistuksessa lukuaineissa vain yksi ysi (matematiikka), toinen ysi oli kuvataiteessa ja kasit liikunnasta ja käsitöistä. Muuten koko todistus pelkkää kymppiriviä. Siinä koulutyön ohella hän on mm. käynyt töissä ja musiikkiopistossa sekä suoritti lukudiplomin.  Ja tänä aamuna hyppäsi pyörän selkään polkemaan kesätöihin. Totisesti olen ylpeä äiti, mutta oma äitini osasi jälleen kerran valita sellaiset sanat, joita en olisi osannut missään kuvitelmissani odottaa: ”Pääasia, että siitä ei tule samanlainen kuin sinusta.” Ilmeisesti hän viittasi siihen, että minäkin olin hyvä oppilas. Mutta minussa on siis jotain mennyt tosi pahasti vikaan, koska lapsesta ei saisi tulla tällaista. Muttamutta… Mitä minä sitten odotin?

Joku toinen äiti olisi voinut vaikka sanoa, että hienosti olet lapsen kasvattanut. Tai että kyllä saat olla ylpeä äiti. Tai jopa että sinuun on lapsi tullut (enoni muuten sanoi noin, kun soitti pitkästä aikaa). Tai edes jotain kilttiä. Jopa nyt eläkkeelle jäänyt äidinkielenopettaja, joka opetti molempia tyttöjäni, laittoi minulle Wilmassa viestin, että tyttäreni ovat vähän erilaisia ja toivottavasti jaksavat pysyä valitsemallaan tiellä ja että voin olla ylpeä heistä. Mutta oma äitini vetäisi ilon ja ylpeyden maton altani niin, että rojahti. Mistä se niin äkkiä keksikin niin musertavat sanat? Jopa lapsi itse sanoi minulle, että sen ansiosta hänellä on niin hyvin mennyt, koska on niin ihana koti ja perhe. ”Että kiitos, äiti.”

Niin, ja tietysti rakas puolisoni sanoi juuri ne oikeat sanat, kun volisin hänelle äitiäni: ”No mutta, minusta olisi oikein hienoa, jos tulisi samanlainen kuin sinä!” Enhän minä tietenkään sitä toivo, en sitä tarkoita, vaan sitä, että kun ihmisellä on hyvä sisin, hänen suustansakin tulee kauniita ja kilttejä sanoja. Rakastavia.

Toisesta "erilaisesta nuorestani" tuli aikuinen!

Kokeilut kohtapuoliin kokeiltu

Ensinnäkin kiitos, Aila ja RH, kommenteista edelliseen tekstiini! Luin toki kommentit puhelimella heti, mutta koska sillä on niin hankala kirjoittaa, jäi vastaamatta tuolloin. Mutta olen tosi onnellinen, että viitsitte yhä lukea näitä ja vielä kommentoidakin. Kiitos ♥.

Ensi viikolla on sitten viimeinen työkokeilupäivä päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Olen jo aikoja sitten päässyt alkujärkytyksestä, ja suoraan sanottuna pidän työstä aivan hirmuisesti. Mikä siinä on niin ihanaa? No:

•           Ei tarvitse istua toimistossa, ei ainakaan kovin paljoa.
•       Ikinä ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan.
•          Joskus joku oikeasti piristyy ja ilahtuu, ja se on ihan parasta!
•          Pystyy pienillä asioilla tekemään yllättävän paljon.
•          Voi käyttää omaa persoonaansa.
•         Saa palautetta välittömästi ja oppii ainakin hieman ymmärtämään, mistä palaute ehkä pohjimmiltaan kumpuaa.
•           On tarpeellinen. Ei siis enää лишний человек. Tosin en ehkä haluaisi olla ihan niin tarpeellinen juuri nyt, kun kokeilu tosiaan ensi viikolla päättyy. Ainakin yksi asukas jo eilen oli suruissaan, että ensi viikon jälkeen lähden. En halua surustuttaa ketään, vaikka onhan se tietysti mukavaa, että tykätään. Ja lupasin tulla käymään.
•          Ainakin tuossa yksikössä työ on itsenäistä, sillä olen usein ainoa työntekijä, joka on paikalla. Tämä ei tietenkään päde yleisellä tasolla.

Tuossa muutama seikka, joka tuli mieleen. Miinuksia on tietysti myös, ja esimerkiksi silloin, kun pahanhajuinen kuljetettava protestoi sitä, että Micrassa ei ole takaovia ja tartuttaa autonpenkkiin mellevät arominsa eikä tietenkään kiitä kyydistä, saattaa tulla ikävä siistiä ja tylsää toimistotyötä. Mutta plussan puolella ollaan silti aivan kevyesti. Vielä sekin niin lämmittää mieltäni, että sain kutsun erään työntekijän valmistujaisiin, vaikka en edes enää tuolloin ole talossa. Ja että useampikin pomo kyseli jatkamaan. Vastasin jatkokyselyihin, että ilomielin, palkkatyössä. ”Voivoi, kun ei ole sitä rahaa palkata, mutta pidetään sinut mielessä, jos jotain ilmaantuu.” Niinpä niin. 

Jotta kai minä sitten alan hakea sinne lähihoitajakouluun. Maisterista lähihoitajaksi, kuulostaa glamourilta. Mutta kai sitä jo viisikymppisenä voi tehdä mitä itse haluaa eikä enää äidin mielen mukaan.

Tällainen kasvimaa meillä on
asukkaiden kanssa tekeillä.

 (Anteeksi luettelon muotoilu, tulipas siitä tyhmän näköinen.)

Polla sekaisin ja pallo hukassa

Nykyisin tuntuu väsyttävän hirveästi aina. Olen nyt ollut kolme viikkoa työkokeilussa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumisyksikössä, ja pää on aika pyörällä. Onneksi otin kokeilupäiviä vain kolme viikossa, sillä sitten meneekin sulattelemiseen loppuviikko. Eilen iltapäivällä menin pienille päikkäreille ja heräsin kolmen tunnin päästä. Edelleen silti väsytti. Nyt alkaa pikku hiljaa olla normaalimpi olo, kun on yöunetkin saanut nukkua siihen päälle.

Suurin piirtein joka toinen päivä olen sataprosenttisen varma, että kyllä, tämähän se on juuri minun alani, joka toinen päivä taas vannon, että en missään tapauksessa halua ainakaan tälle alalle. Asumisyksikön vastaava työntekijä arveli, että ehkä saatan olla hieman liian herkkä ihminen juuri tuohon tehtävään. Että ehkä kannattaisi ainakin työskennellä jonkin toisen kohderyhmän parissa, ei välttämättä päihdekuntoutujien. Mutta toisaalta olen niin hirmuisen tyytyväinen, kun huomaan vaikka pienenkin positiivisen muutoksen, että se vain sytyttää entisestään kiinnostusta noihin tehtäviin. On siinä työssä ainakin haastetta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Ja entäs sitten, kun olisi vielä koulutuskin tehtävään, osaisin olla ammatillinen ja tehdä asioita kuten pitää, enkä repisi kaikkea omasta sydänverestäni. Niin kovin ihon alle ovat työt menneet, että olen jo nähnyt asiakkaistamme uniakin, joissa olen muka oivaltanut jotain heidän ongelmiensa taustoja, hohhoijaa. Voi ei, olen ihan ulalla. Luulin, että tämä työkokeilu selkiyttäisi ajatukseni ja suunnitelmani, että olisin sitten varma siitä, mitä haluan, mutta ei: olen entistä enemmän sekaisin ja hukassa. Onneksi otin tähän jatkoksi vielä toisen kuukauden pätkän työkokeilua, jospa sitä sitten tietäisin, mitä haluan tehdä.

Miten minä onneton Osipohvi luulinkin, että asiat olisivat jotenkin yksinkertaisia, helppoja, suoraviivaisia? Tekisi vain mieli tunkea pää pensaaseen ja jäädä siihen odottamaan armeliasta loppua. Tulis kuula ja tappais.

Mieheni isäkin lähti kaksi viikkoa sitten taivaallisille metsästysmaille ja kalavesille. Hautajaiset olivat jo viime perjantaina, jotenkin kauhean äkkiä on käynyt kaikki. Mies suree omaan hiljaiseen tyyliinsä, anoppi ei varmaan ole oikein sisäistänyt vielä koko asiaa. Sentään 65 vuotta puolisoina. Tosin kaksi viimeistä vuotta he joutuivat byrokratian pakottamina asumaan eri paikkakunnilla, anoppi vain vieraili miehensä luona. Emilin kuoleman jälkeisenä päivänä anoppini totesikin liikuttavasti, että nyt hän voi Eemin kanssa jutella aina kun haluaa, ei tarvitse lähteä enää Pihtiputaalle asti. 

Yksi ahdistus vähemmän

Osasin! Paikkasin tyttären farkut, jopa kahdesta kohtaa. Toivottavasti kelpaavat, sillä paikkaus kyllä todellakin näkyy. Joka reiän takia ei ole varaa heittää vaatetta menemään eikä se olisi ekologistakaan, joten yritän nyt tässä joutessani elvyttää käsityötaitojani. Hommasin jopa mekkokankaankin ja ehkäpä senkin tiimoilta vielä tänne raporttia rapsahtaa. Joskus.

Ahdistuneena olen kuunnellut lapsen kesäsuunnitelmia: festareille pitäisi päästä ja sun muuta. Itkua olen suurin piirtein itsekseni vääntänyt, kun en ole raaskinut sanoa, etten pysty rahoittamaan kesämenoja enkä viemään mihinkään reissuille. Mutta tytärpä onnistuikin hankkimaan itselleen työpaikan! Hän kävi jo tammikuussa kysymässä ja oli eilen ensimmäistä iltaa paikallisen liikennöitsijän talleilla linja-autoja siivoamassa. Palkkakin on ihan hyvä, parempi kuin minimi, mikä olisi pakko maksaa. Töitä on muutama tunti viikossa, mutta kummasti siitä taskurahaa kertyy, kun verojakaan ei koululaiselta vielä mene. Ja ainakin kesän alussa työtunteja riittää ihan reilustikin kuulemma. Olen sekä iloinen että helpottunut ja myös ylpeä 13-vuotiaastani. Kyllähän tuo totesi, että tietää töitä tekevänsä, kun siellä autoja putsaa, hiki päässä oli luutun ja imurin kanssa huhkinut. Nyt kun on työpaikka ja palkkaa tiedossa, voi sitten oikeasti suunnitellakin Provinssiin menoa. Luvan olen jo myöntänyt, koska viime kesän reissukin meni hienosti isosiskon luotettavassa huomassa.

Äitikin menee TETtiin

Seiskaluokkalainen tytär miettii tulevaa elämänuraansa ja siihen avuksi on yläasteella muutama TET-jakso, eli tutustuminen työelämään työpaikalla. Lapsella kävi hyvä onni, sillä hän sai paikan heti sieltä, mistä ensimmäisenä kysyi, eli kirjankustantamosta. Siellä hän pääsee kirjailija-kustannuspäällikön ohjaukseen, aivan mahtavaa! Menisin itsekin ilomielin tutustumaan tuollaiseen paikkaan, jos se tämänikäiselle olisi jotenkin luontevaa. Mutta eihän sitä tällainen vanha akka kehtaisi kysyäkään. Varmasti tulee mielenkiintoinen TET, ja olen ylpeä tyttärestäni, joka lähti heti merta edemmäs kalaan eikä hakenut Uuraisten Saleen, kuten tapana on.

Minä puolestani olen herätellyt itseäni oblomovilaisuudesta ja yritän ottaa elämääni omiin käsiini ajelehtimisen sijasta. Tein nimittäin sellaisen siirron, että hain työpaikkaa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksiköstä ohjaajana. Filosofian maisterin papereilla ei tietysti ole mitään tekoa tuollaiseen tehtävään haettaessa, joten hylkyhän sieltä tuli. Kokeilinpa kuitenkin kepillä jäätä, sillä ala kiinnostaa aidosti. Ei tässä yhteiskunnassa ole yhtään liikaa syrjäytettyjen ja heikkojen puolustajia tai auttajia, joten ajattelin, että ehkä minunkin elämälleni olisi vielä jotain järkevää käyttöä. Siispä en kerrankin lannistunut hylkäävästä päätöksestä vaan ”sinua ei tällä kertaa valittu” -sähköpostiin vastasin kysymällä, olisiko heillä mahdollisuus ottaa minut kuitenkin työkokeiluun. Ja olihan heillä!

TE-toimisto ei aivan automaattisesti hyväksynyt työkokeiluun menoani tai suorastaan tyrkyttänyt sellaista, vaan sain tarkat ehdot, millä ainoastaan voisin mennä kokeiluun. Koska en ole pitkäaikaistyötön tai nuori työnhakija, voin mennä ainoastaan sellaisiin tehtäviin, joita en ole aikaisemmin tehnyt. Tämä oli tosi hyvä seikka sitten haastattelussa, sillä yksi kolmesta (työkokeilukandidaattiakin piti olla kolme ihmistä haastattelemassa!) haastattelijasta innostui heti, että olen toiminut sihteerinä ja heillä olisi suuri tarve sellaiselle! No voivoi, kun piti todeta, että en saa tehdä työkokeilussa sihteerintöitä, hihi. Sopimuksessani lukee nyt selvin sanoin, että ohjaajan avustavat tehtävät sekä asiakastyöskentely päihde- ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Sopimus tehtiin kuukaudeksi, työaika on viisi tuntia päivässä kolmena päivänä viikossa. Aloitan huhtikuun alussa. Jännää. Sanoin siellä haastattelussa, että toki tulen sihteeriksikin mielelläni PALKKATYÖHÖN. No ei ole tietenkään rahaa palkata, tekevät omien hommiensa ohella mitenkuten.

Eihän se työkokeilu tietenkään leiville lyö, päinvastoin, sillä työmatkaa tulee yli 40 km suuntaansa. Mutta pakko tässä on jotain keksiä, pääkoppa ei kestä kovin hyvin tunnetta tarpeettomuudesta. Lapsi on toki aina iloinen, kun ei tarvitse tulla koulusta tyhjään kotiin ja useimmiten on vielä jotain hyvää leivottu välipalaksi, mutta hänkin on jo niin iso, ettei varsinaisesti tarvitse minua hyysäämään. Jotain uutta ja jännittävää on siis tiedossa Saretskalle, ja eiköhän sitä jo viisikymppisenä voi jotain uskaltaa, vaikka muut (äiti) sanoisivat mitä.

Suvannolla

Viime viikonloppu oli ihana, kun lapsi kävi pitkästä aikaa kotona. Miehelläni oli harmillisesti iltavuoroviikonloppu, mutta koska Venla sanoi, että eniten on ikävä Artoa, puuhasin meille retken Viitasaarelle ja menimme koko konkkaronkka (paitsi Sulo jäi kotimieheksi) patikoimaan Heinä-Suvannolle. Siellä alkaa jo muuttolintukausi tehdä tuloaan, kuusi joutsenta oli mieheni bongannut perjantaina Suvannolla. Kun läksimme Uuraisilta lauantaiaamuna varhain, paistoi aurinko täydeltä terältä. Kumpumäessä oli kuitenkin jokin ihmeellinen sumuilmiö, ja Heinä-Suvannon-retki tehtiin ilman auringonpaistetta. Se ei suinkaan tahtia haitannut, olihan kuitenkin tyyntä ja lauhaa. Tammen tuvalla keiteltiin laavulla kahvit & kaakaot sekä paistettiin juustoleipiä ja makkaraa. Tyttäret ehtivät saunoakin. Tapansa mukaan Suvanto laittoi ajatukset lentoon, ja tulilla istuessamme kävimmekin syvällisiä filosofisia keskusteluja. Yhdessä vaiheessa nuorimmainen nousi jo pöydälle seisomaan ja julisti sieltä käsin sekä äidin että Venlan täysiksi ääliöiksi, sen verran kiihkeästi näkökannoista jutusteltiin. Naurun säestämänä kuitenkin.

Suvanto on vielä hiljainen, mutta kevään tullessa tämän alueen
valtaavat tuhannet muuttolinnut. Sitten Tammelle kuljetaan
 metsäpolkua ja pitkospuita pitkin.

Tarmo vetäisi oman grillimakkaransa noin sekunnissa.
"Saisko lisää?!"

Eväidensyönti kruunaa retken.

Myö, kaksi vanhaa varista. Ollaan kuulemma ihan söpöin pari :)
(Kelkka ei ole meidän, vaan Tammelle oli tullut
myös pari paikallista erämiestä.)

Pönttö odottaa asukkaita.

Multa loppuu työt, yhyy!

Näin jo viime yönä painajaista, että sain äidinkielen kokeesta 7! Tosin en oikein ymmärrä, miten olin äidinkielen kokeeseen joutunut, kun en ollut unessakaan mitenkään nuorempi kuin nyt. No, joka tapauksessa kauhea häpeä huonosta arvosanasta oli päällimmäinen tunne unessani. Ja että ”tässä on jokin kauhea väärinkäsitys”. Mieli siis askaroi jo tulevan työttömyyden kurimuksessa, huok. Minulla on enää kolme vajaamittaista työpäivää ensi viikolla, ja siinäpä se sitten on. Työsuhde päättyy tammikuun lopussa, mutta sinne saakka olen kesälomalla, joten JNV:n hommat alkavat olla osaltani pulkassa. Tosin työt eivät sieltä mihinkään lopu, kisojen takia kasautuneita hommiakin jää vielä seuraajalle, kuka sitten liekään. Hallitus ei ole osannut päättää seuraajastani mitään, joten ilmeisesti toimari joutuu toistaiseksi vetämään toimistoa lähes yksikseen. Miten lie hyvin onnistuu, kun nytkin tuntuu olevan 24/7 duunissa. No, ehkä sitä nuorena jaksaa…

Viimeinen Kuperkeikka-lehti, jossa minäkin olen
vielä mukana. Otin oikein muistoksi.

Muuten on alkuvuosi mennyt pakkasia pidellessä. Sulo on turhautunut, koska ei pysty olemaan ulkona kuin minuutin kerrallaan. Minä toimin portsarina aukoen herralle ovea ulos ja sisään. Tarmoa ei pakkanen haittaisi yhtään, mutta ei sitäkään uskalla pihalla pitää kovin kylmällä ilmalla muuta kuin lenkkien ajan, paljaat varpaat voivat paleltua. Kun puin päälleni pilkkihaalarin, pystyin menemään poitsun kanssa jopa puolentoista tunnin lenkin kolmenkymmenen pakkasessa. Arto oli eräänä päivänä kolme tuntia Tarmon kanssa jäällä, kun kävivät verkoilla sukulaismiesten apuna. Siitä seurauksena oli karmea migreeni, miehellä siis, ei koiralla.

Ulos tekisi mieli, mutta kun ei tarkene!

Hyvää ja iloista tätä vuotta kaikille! Katsotaan ja ihmetellään, mitä vuosi tuo tullessaan. Minä odotan nyt eniten tyttären vanhoja tansseja helmikuussa. Ja toivottavasti tapahtuisi omassakin elämässä jotain mukavaa. Tai no, ettei ainakaan mitään ihan hirveitä katastrofeja, sekin riittäisi.

Lapsi, pian Wanha, ja joku pörröpäinen kaverinsa, joka
 näyttää jotenkin epämääräisen tutulta, hmmm...  :D

Lusmu olo

Kisat olivat ja hyvin menivät. Tulikohan sinä viikonloppuna paljon nukuttuakaan, kun kisojen tiimoilta kertyi melkein 50 tuntia ylitöitä… Nyt sitten ovat kaikki rästihommat parilta kuukaudelta päällä, mutta koska meillä ei ylitöitä makseta rahalla, ”joudun” pitämään ylityövapaita. Seuraavan kerran menen töihin viikon päästä, ja tässä välissä alkaa kevätkauden ilmoittautuminen ja on joulunäytös ja niin edelleen. Kumma, kun aina ennen olen ollut niin tarpeellinen ja nyt kaikki hoituukin ilman työpanostani. Ihan hirveä olo. Lisäksi kun minulla on pitämättömiä vuosilomia vielä 22 päivää, ei minua hirveästi enää toimistolla näy ennen tammikuun loppua, jolloin työsuhteeni päättyy. Nyt kai pitäisi nauttia näistä vapaista, mutta minulla on vain ihan kauhea olo. Todellisuus pätkähti päälle: tämän työn loppu häämöttää. Apua.

Viime sunnuntaina en onneksi ehtinyt kollottelemaan jonninjoutavia, sillä olin Venlan koulussa, Hatanpään lukiossa, hienossa kahvikonsertissa ihailemassa tyttären ja muiden taitavien musisoijien esityksiä ja nauttimassa opiskelijoiden tyylikkäästi tarjoamista herkuista. Voi mikä piristys syksyyn! Vieläkin hyräilen mielessäni Aamu lakeuksilla ja Walking in the Air ja muita.  Ja Finlandia-hymni oli niin upea! Menkääpä lähellä asuvat kuuntelemaan Tampereen keskustorille Sibeliuksen synttäripäivänä 8.12. klo 18.15. Kyllä kannattaa! Minä menen samana iltana pienemmän tyttären Sibelius-konserttiin Suolahtisaliin. Ihanaa J

Ennen konsertin alkua.
Äitiä jännittää enemmän kuin lasta. Aina.

Muistui mieleen tänään

Näin isänpäivänä tuli muistoihini luonnollisestikin oma isäni. Isä kuoli, kun olin yhdeksänvuotias, juuri olin täyttänyt sen yhdeksän vuotta. Isä sairasti nivelreumaa ja oli lähes liikuntakyvytön. Ei hän siihen reumaan kuollut vaan kaikkeen siitä ja sen hoidoista seuranneeseen, munuaiset ja sydän menivät.

Ehkä aika paljolti isän ansiosta olen senkin verran täysjärkinen kuin olen. Isä otti minua huomioon, hänellähän sitä aikaa oli, koska ei pystynyt osallistumaan kaikkiin raskaisiin pientilan töihin. Isä luki minulle päiväruoan jälkeen Aku Ankkaa kammarin sängyssä. Isän matkassa kuljeksin pellon laitoja katselemassa, miten vilja tänä vuonna kasvaa.

Sitten isä kuoli ja minusta tuli sellainen näkymätön lapsi. Edes isän kuolemasta minua ei kukaan joutanut lohduttamaan, olin omassa surussani yksin ja perheessä sivustakatsoja. Äiti onkin aina muistanut muistuttaa minua, että olen vahinkolapsi ja ettei minua olisi syntynyt, jos isä ei olisi kieltänyt tekemästä aborttia. Muut sisarukseni ovat minua huomattavasti vanhempia.

Mutta onneksi minulla oli isosisko, minua kahdeksan vuotta vanhempi. Hän hoiti minua ihan pienestä asti, sen muistan. Oli enemmän äiti kuin oikea äitini. Sisko ompeli ja neuloi minulle vaatteita, isompana myös osteli minulle vaatteita, jotta olisin saanut olla vähän muodikkaampi, samanlainen kuin muutkin nuoret. Sisko kuunteli huoleni ja murheeni myös aikuisena. Sisko teki itsemurhan, kun oli 44-vuotias. Millainen sisko minä olin hänelle? Huono. Varmaan vain imin hänen kaikki voimansa huolineni ja valituksineni enkä itse antanut mitään.

Molemmat kasvuikäni tukipilarit ovat olleet kuolleina jo pitkään, isä 39 vuotta, sisko 11 vuotta.  Ei varmaan mene yhtään päivää, etten miettisi, mitä isä tai sisko ajattelisivat jostakin asiasta. Eritoten siskon puuttuminen tuntuu kuin osa itsestäkin olisi hukassa: ei ole vertaista, johon peilata asioita ja elämäänsä, jonka kanssa nauraa ja päivitellä hullua maailmaa.

Mieheni sanoi minulle tässä päivänä eräänä ehkä kauneimmat sanat, jotka olen koskaan kuullut: ”Mulle on ihan yks hailee sinun saavutukset tai sen semmoiset. Minusta on ihanaa, että sinä vain olet olemassa.” Olen olemassa. Ajatella, että sekin voi jollekin riittää.

Sen taatta ollut hiljaiseloa

En ole yksinkertaisesti ehtinyt päivittää blogia saati lukemaan blogeja. Syy on tässä:

Kisoihin tulee 98 joukkuetta ja noin 1000 voimistelijaa, joten ihan vain pikkuisen noita järjestelyjä riittää. Lisäksi tavanomaiset sihteerintyöt, koska sitä toista sihteeriä ei palkattu, kun ei työllistämisrahoja saatu.

Lapsellakin on samana viikonloppuna soittoharrastuksensa tiimoilta iso esiintyminen Kuopiossa Nuori soittaa  -tapahtumassa, joten illat ovat menneet hyvin tiukkaan tytärtä harkkoihin kuskatessa. Kyllä, luitte aivan oikein: ”kuskatessa”! Micra on elämänsä kunnossa taas! Kylämme nuori autonasentajayrittäjä Ari Paatelainen löysi Micran vian ja korjasi autoni, ja lähestulkoon purskahdin itkuun, kun näin hänen laskunsa, niin PIENI se oli. Osia ja työtä meni tosi paljon, joitakin osia ei edes varaosamyynnistä saanut, vaan nuorimies rakensi ne itse! Suurin syy auton nykimiseen oli loppujen lopuksi se, että bensan seassa oli jatkuvasti vettä ja hiekkaa ja mutaa, koska bensatankin täyttöputki oli ruostunut puhki. Siinä menivät sitten samoin tein bensapumppu ym. sököksi, näin lyhyesti kerrottuna. Autopalen tunaroinnista ja rahojenryöstöstä olen valituksen tehnyt kuluttaja-asiamiehelle, saa nähdä, kuuluuko sieltä mitään.

Tämä oli Micran vikojen pahin syy: bensatankin
täyttöputki

Ja nyt siivouksen pariin, jotta ehdin tämän vapaapäivän nimissä tehdä kotityöt ennen kuin on taas tyttären kuljetusta harkkoihin ja konserttiin:

Kitarat ja harmonikat lavalla – oppilaskonsertti

Kitarat ja harmonikat lavalla - oppilaskonsertti Äänekosken kaupungintalon valtuustosalissa perjantaina 6.11.2015 klo 18.00

Vapaa pääsy - Tervetuloa!

Pomoakin täytyy vielä kehua tässä, sillä juuri, kun eilen tuntui, että voimat ja moti alkavat loppua, päällikkö sanoi, että pidetään sitten toimisto kiinni maanantaina kisojen jälkeen.  Siellä se jo netissä etusivulla nököttääkin:http://www.jnv.fi/. Mutta sitä ennen on kova rutistus, ja tein nyt senkin, mitä ei ehkä pitäisi, eli otin töitä kotona tehtäväksi. Pakko, muuten tuntuu aika loppuvan kesken.

Mukavaa ja ihanaa viikonloppua kaikille! Toivon niin kovasti, että kuulisin teistä immeisistä, että olisi jossain välissä aikaa lukea teistä ja että ehtisin itsekin kirjoittelemaan.

Mummin kissantylleröt

Kävimme eilen Venlan luona Tampereella. Olikin aivan hirveä ikävä Venlaa, kun emme olleet nähneet toisiamme viimeksi kuin elokuussa siellä kummipojan häissä. Ja kaikeksi ihanuudeksi veljeni tytär Noora Joensuusta oli siellä serkun luona kylässä: hän on melkein kuin oma tytär minulle. Voi että oli ihan paras päivä! Joskus sitä saa olla onnensa kukkuloilla, vaikka ulkopuolisesta ehkä näyttäisi, että mitä ihmettä tuossa nyt on: yksi pikku retki Nääsvilleen vain.

Tarmo on aina innoissaan, lähdettiinpä ihan mihin vain. Aina se töröttää tuossa penkkien välissä, mikä ei tietenkään ole turvallista eikä millään muotoa sallittavaa, tiedän.

"Hieman ärsyttävää, kun sä aina sojotat sen kameras kanssa siinä."

Kävimme menomatkalla Pirkanmaan parhaassa leipomossa hakemassa tuliaisleivoksia.

Tv:stä tuttu leipomo Cafe Herkkuhetki Orivedellä.

Erilaiset namit leivokset jaoimme keskenämme niin, että kaikki saivat
maistaa kaikkea :)

Tyttöset. Siiri ryhtyi hetimmiten perunateatteriin
isosiskon avuksi. Kuvakulmani on jostain kumman syystä
lattianrajasta :D

Mutta siis apua, ne pikkukissat ovat aivan ihania! Voi itku, sydämeni halkesi onnesta ja rakkaudesta, kun ne mirrit näin J! Mikä ihaninta, koko konkkaronkka tulee tänne ”mummolaan” syyslomalla. Mutta se hieman mietityttää, mitä Sulo mahtaa tuumata, se kun otti silloinkin hatkat, kun Tarmo tuli meille. Mutta kyllä Sulon täytyy totutella sukulaisiinsa, ei voi olla niin itsekäs aina, ettei hyväksy ketään muuta.

Tarmo-raukka oli hirmu hämillään pienistä kissoista. Sitä pelotti ja jännitti hirveästi, mutta samalla se oli kiinnostunut ja utelias. Kyllä Tarmosta ja Läjästä ja Luciferista tulee kavereita varmasti, kun saavat vähän enemmän yhteistä aikaa.  

"MIKÄ tuo on?!" Tarmo on juuri tullut ovesta sisään. Pikkumirrit
näkevät tässä koiran ensimmäistä kertaa elämässään.

Aika jännittävää ja pelottavaakin puolin ja toisin.

Eihän yhtään söpöjä, eihän? Kullat ♥

Lepotauko

"Onko pakko kuvata koko ajan, menisit hitsiin nyt jo siitä"

Joten syyslomaa odotellessa tässä. Vaikka palkka työssäni onkin tosi minimaalinen eikä se ole kiva asia, on ihanaa, kun toimisto on kiinni silloin, kun koululaisetkin lomailevat. Saan viettää lomaviikon nuorteni ja eläinten kanssa, jee! Ja muuten, se Läjän nimi ei tarkoita mitään sellaista läjää, mikä ehkä mieleen juolahtaa, vaan se on erään punkbändin johtohahmon taiteilijanimi. Että sieltä se juonensa juurtaa, hyvä nimi ♥ J

Palkkatukirahojen loppuminen työllistää

Ainakin minut vähäksi aikaa. Nimittäin työsopimustani jatkettiin tammikuun loppuun, koska työvoimahallinnosta ovat palkkatukirahat loppu. Uutta sihteeriä ei siis pystytty työllistämisvaroin palkkaamaan vaan minä jatkan ”normaalityöläisenä”, kunnes tukirahahanat taas aukeavat. Nythän tämä tilanne on juuri se, mihin palkkatuki oli alun perin tarkoitettu: tuetaan työttömän pääsyä takaisin työelämään ja kun hommat luistavat, organisaatio jatkaa työsopimusta omin varoin ja blim!: yksi ihminen sai vakituisen työn. Ei ollut alun perin tuota systeemiä luotaessa tarkoitus, että palkkatuella työllistäminen jatkuu again-and-again-and-again, uutta putkeen aina vain. Minäkin olen saanut kuulla monesta suusta, että olisi tosi paljon parempi, jos sihteeri olisi pysyvästi sama mm. siitä syystä, että hommat vaihtelevat vuodenkierron mukaan. Juuri kun ehtii käydä läpi ja oppia esim. jonkin tapahtuman tai kisojen järjestelyt, ei se kyseinen tapahtuma enää toistukaan saman sihteerin aikana vaan seuraavan kerran puikoissa on taas uusi. Mutta tosiaan, minun työpaikassani asioista päättää yhdistyksen hallitus, jolle raha ratkaisee: ei heistä ole kuin yksi ollut näkemässä toimiston arkea, nimittäin hallituksessa istuu eräs edeltäjistäni. Hän olikin ollut se, joka oli hallituksen kokouksessa silloin keväällä puoltanut sitä, että jatketaan työsopimustani palkkatukioikeuden päätyttyä. Muille oli tärkeämpää saada ilmainen työntekijä. Mutta lällislää, nyt seura joutuu maksamaan koko pienen palkkani ihan itse. Ja kas kummaa, kun sitä rahaa sitten kumminkin on! Mää olen ihan kuin klapil päähän lyäty.

Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity asiaan, mutta laitan muiston ihanasta puolukkaretkestämme tähän, koska kuva on mielestäni niin iloinen. Ja oli muuten paaaaljon puolukoita! Siiri ja Arto poimivat kolme sangollista tunnissa, minä kuvailin ja poimin sillä välin omaan kippooni mustikoita.

Punainen koira ja punaisia marjoja

Kissamummi

Minusta tuli eilen tällaisten veijareiden ”mummi”, kun Venla kaikista kielloistani ja varoituksistani huolimatta otti kaksi pikkukissaa. Kesäkuusta asti hän on käynyt näitä jo katsomassa ja hoitamassa, ja ilmeisesti vielä alkuviikkoon asti tulossa oli vain yksi kpl kissoja, mutta minä sitten, kun olin jo antanut periksi kissa-ajatukselle, totesin, että ota sitten samantien kaksi, kaksi on parempi kuin yksi, niin eilen tuli viestin liitteenä kuva näistä siskoksista. Hohhoijaa :D Tässä ovat Läjä ja Lucifer. Ensin, silloin kesäkuussa, melkein itkin, kun kuulin Läjän nimen, mutta nyt olen jo tottunut eikä se tunnu huonolta nimeltä. Luciferin kuulin vasta eilen, se on tuo musta tytteli. 

Lucifer ja Läjä tutkimassa uutta kotia

Ruokakin jo kelpaa

Minä pesen siskokissan päätä <3

Mä oon Läjä

Mä oon Lucifer

Laitoin Siirin tutkailemaan tilannetta sinne Tampereelle. Siellä hän on nyt aivan ekstaasissa pikkumirreistä. Tosin epäilen, onko enää, sillä viimeksi kun illalla sain raporttia, pennut hilluivat ja vetivät rallia ympäri asuntoa. Ovat saattaneet pitää tyttöä hereillä kaiken yötä, hihi.

Kamalasti olen huolissani, että miten se lapsi osaa hoitaa kissansa. Onhan meillä toki aina ollut kissa, mutta minähän se siitä olen ollut vastuussa. Tosin itsekin olin 17, kun otin ensimmäisen oman kissani, Viljon, ja hyvin meillä meni. Asuin silloin yksin kerrostaloyksiössä, ja valjaissa ulkoiltiin ja Viljo oli minun tärkein ja rakkain ystäväni. Koko suku muistelee vieläkin Viljoa, se oli niin ihana ja viisas kissa. Epäiltiin, että se oppii vielä puhumaankin, koska se todellakin ymmärsi kaikki, mitä sille sanoi.

Vähän huonosti minä nukuin, kun niitä kissa-asioita mietin. Tutkailin vielä illalla sängyssäkin eläinlääkärintaksoja, tyttökissan sterilaatio maksaa aivan kamalasti. Ja se vielä kertaa kaksi. Täytyy ruveta säästämään, jotta saadaan sitten leikkuuasiat kuntoon, ei niin kovinkaan pitkän ajan kuluttua.

Niin, ja miksikäs minä itse en lähtenyt Siirin kanssa sinne lapsisaunaisiin (”lapsisaunaiset”-sana tarkoittaa Savossa samaa kuin rotinat)? En uskaltanut. En halua nähdä niitä vauvoja vielä livenä, koska pelkään, että sydän särkyy, kun en voi tuoda niitä kotiin tullessani J.

Fiiliksen pohjalta

Tyttäreni, 13 vuotta, piti minulle tässä eräänä iltana puhuttelun. ”Äiti, mitä sinä oikeasti haluat elämältäsi? Huomaatko, äiti, että sinä elät ja olet elänyt elämääsi aina vain toisten takia ja toisten kautta? Sinun pitäisi tehdä sellaista, mistä sinä itse aidosti tykkäät ja mitä pidät tärkeänä. Ala toteuttaa itseäsi!” Nämä jutut liittyivät taas kerran niihin työ- ja työttömyysasioihin. Tietystikin tuon ikäiselle kaikki on vielä paljon yksioikoisempaa kuin aikuiselle. Tässä iässä ja elämäntilanteessa kokee tärkeäksi sen, miten erilaiset päätökset vaikuttavat koko perheen asioihin ja elämään. Perhe on elämänsisältöni, minkäs sille mahtaa. En nyt kuitenkaan myönnä olevani  sentään  läheisriippuvainen, ja ei se ole väärin, että saa iloa ja onnea esimerkiksi lastensa menestyksestä. Tai että tulee hyvälle mielelle siitä, että kissa ja koira ovat onnellisia.

Kuitenkin lapsen puhuttelu sai aikaan sen, että hain sellaista työpaikkaa, johon aidosti ja oikeasti haluaisin, jossa kokisin työni tärkeäksi ja pystyisin tekemään jotain sellaisten asioiden eteen, joiden takia nyt vain itkeskelen ja joista vaahtoan.  Hain työpaikkaa uudesta turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksesta Pohjois-Karjalassa. Jos ei tärppää, haen johonkin toiseen vastaanottokeskukseen, kun niitä perustetaan. Ja jos pääsen, sitten järjestetään kotiasiat sen mukaan. Pitkästä aikaa tunnen, että sisälläni on taas sitä virtaa ja voimaa, jota oli joskus nuorena, kun hakeuduin UM:n töihin ja Venäjälle. Silloin asiat olivat tosin suoraviivaisempia ja helppoja järjestää, mutta mitä tästä tulee, jos ei edes yritä? Katsotaan ja ihmetellään.